Horoskooppi - voitko tuntea toisen jo ennakkoon?

Riippumaton Ajattelija antaa taas analyyttiselle itselleen kyytiä, keinuttelee oikein kunnolla. Nyt kohteena ovat horoskoopit. Ajattelija tykkää olla sitä mieltä, että aivan kaikkeen ei tarvita syytä, tieto siitä miten asiat toimivat, riittää. Ihmisen aivoista valtaosa on vielä tuntematonta maaperää, mutta silti voidaan kertoa, minkälainen toiminta tietyntyyppisestä aivotoiminnasta pääsääntöisesti seuraa.

Tämän sumean logiikan jälkeen voi esittää mitä tahansa väitteitä jotka perustuvat samaan analogiaan ja ne saa kuulostamaan ihan järkeenkäyviltä. Välikkö onkin oikein sopiva horoskooppien markkinoimiseen.

Horoskooppien takana lie pseudotieteellinen tähtitaivaan liikkeiden tuntemus, tähtien liikehdintä ja niiden säännönmukaisuus. Se, miten ne vaikuttavat ihmisen ominaisuuksiin ei ole koskaan selvinnyt. Analogiaa mukaillen vaikuttaa kuitenkin, että tietyntyyppiset ihmiset ovat luonnekuvausten mukaisia. Riippumaton Ajattelija paljastaa olevansa jousimies. Siinä hän onnistuu erinomaisesti. Puujalkavitsit singahtelevat, mutta samalla ajatukset painivat mitä erilaisimpien mietteiden kimpussa. Ajattelija viihtyy matkoilla ja maantie houkuttaa aina, kohteesta viis. Urheilullisen itsensä hän on löytänyt vanhoilla päivillään, mutta samalla vahvistanut luonnehoroskoopin osuvuutta liikunnallisesta jousimiehestä.

Onko väärin olettaa, että tuntee toisen ihmisen vain sillä perusteella, että tietää horoskoopin? Ennakkoasenteen muodostaminen saattaa vaikuttaa järjettömältä, eikä tavasta pääse eroon noin vain. Tietysti asiassa on mukavatkin puolensa. Jos tapaa härän tai neitsyen, joista on epämiellyttävä ennakkoasenne, voi yllättyä positiivisesti. Kokonaisvaltainen tunteminen on tietenkin mahdoton ajatus, mutta Ajattelija haluaa edelleen uskoa pääsevänsä alkuun näillä tiedoilla.

Kokemus on osoittanut, että horoskooppimerkeillä on yhtäläisyyksiä. Silti Ajattelija yrittää antaa tilaa jatkossa persoonallekin. Vaikka kuinka olisi vastassa härkä. 

Muistot ja päänsisäinen maailma

Riippumaton Ajattelija keikkuu matossansa, talvi on tainnut tulla. Myrsky läpyttää maton reunoja, mutta antaa tulla vaan, jos samalla tulee lunta ja valoa. Pään sisäinen maailma on järkkynyt, tasapaino on kadonnut. Aivot ajattelevat nyt paljon menneitä, vanhoja tapahtumia ja vähän tuoreempiakin. Tämä kaikki johtuu siitä, että meneillään on prosessi uusien mieleen nauhoittamiseksi. Yhtäkaikki, mieleen nousevat menneen vuoden vahvat tunnetilat, joita tapahtumien kontekstissa voi mielessään helliä. Ne ovat muistoja.

Muistojen syntyminen on sähkökemiallinen tapahtuma, jossa hermopäätteissä hajoaa ja muodostuu proteiineja. Sinänsä aivotoiminta on kiehtovaa, mutta vielä kiehtovampaa on huomata henkipuoli. Mikä tahansa tapahtuma ei jää muistoksi. Muistijäljen ja muiston semanttinen ero on selkeä, mutta käytännössä niissä puhutaan samasta asiasta.

Muiston syntymistilanteeseen liittyy olennaisesti tunne. Asiat ja tapahtumat, joita muistelee jälkikäteen, sisältävät usein vahvasti tunnetta. Myös satunnaisen bussikatoksen mainoksen muistikuva saattaa olla jäänyt mieleen, koska bussi roiskautti vettä lahkeelle ja ärsytti.

Mikä tahansa tunnetila auttaa asiaa, voimakkaat tietysti enemmän. Viha ja roihuava rakkaus saavat tuoksut, ympäristön ja ihan vaan tunnetilan itsessään jäämään mieleen. Aika kuluttaa muistoa, haalistaa sävyjä ja tuo makuihin tunkkaisen sävähdyksen, kunnes ne koetaan uudelleen. Uudistunut ärsyke vahvistaa muistoa tai saa huomaamaan, miten objektiivinen se onkin ollut. Kokemukset ja ajan mittaan kerääntynyt tieto saattavat joko muuttaa muistoa, tai sitten paljastaa, miten tunnetilan ja havaintojen vääristämä se alunperinkin on ollut.

Muistot ovat ihmisen itsensä luomia valheita, subjektiivinen näkemys senhetkisestä tilanteesta. Mutta olkoon niin. Hetket ovat jo kerran lusittuja, mutta silti kullanarvoisia. Analyyttinen Ajattelijakin haluaa vaalia niitä. NE ovat omia, eikä kukaan muu voi kokea niitä samalla tavalla.

Turhauttava meditaatio

Joko nyt on sen aika? Riippumaton Ajattelija on tuhlannut - tai pikemminkin investoinut - runsaasti energiaansa ja aikaansa toisten ihmisten ja ajatusmuotojen tarkkailemiseen ja niistä edelleen syntyneiden ajatusten jatkojalostamiseen. Paljon asioita ja ajattelijoita tutkittuaan tulee ajatus, että ehkäpä pelkkä uteliaisuus ja muiden analyyttinen urkkiminen ei enää riitä. Olisiko aika tehdä omalle olevaisuudelleen jotakin? Tai olemattomuudelle, miten vain. Uskaltaisiko kokeilla meditaatiota?

Ajatuskin hirvittää. Miten lyhytjänteinen nykyihminen muka voisi pysäyttää itsensä tekemään harjoituksia, joissa ei tehdä mitään. Ei-minkään-tekeminen on ehkä vaikein asia ärsykkeitä pursuvassa maailmassa. Pysähtyminen on turhauttavaa ja inhottavaa, ellei siihen saa liittää ympäristön seuraamista ja itsensä ulkoistamista. Riippumaton Ajattelija nautiskelee taidosta rekisteröidä ympäristön ärsykkeitä ilmeisesti poikkeuksellisella tavalla. Aistihavainnot pommittavat harmaata ainetta kaikkialta, koko ajan. Joskus käsillä olevaan tehtävään keskittyminen on haasteellista, koska kaikkialta pursuu dataa maailmasta.

Puolilootukseen laittautuminen on jo yksistään vaikeaa. Ajatusten hätistäminen on vaikeaa ja ne palaavat väkisin kuin kärpäsparvi paskakasan ympärille. Kuinka se tehdään? Miksi sitä ei saavuta heti? Jos paras meditatiivinen tila, mihin Riippumaton Ajattelija voi päästä, on nukkumaanmeno, ei se ole kovin menestyksellistä. Väkinäinen juoksevan miehen näköisen om-merkin ajattelu ei auta.

Perille pääsy on kuulemma aikaa vaativa tapahtuma. Jos joku raukka yrittää oikaista ja heittää hälyajatukset parkkiin, on yritys tuomittu epäonnistumaan. Siihen saakka pitänee vain treenata. Ellei siitä tule stressi.

Karma ja ilmiasun arvokkuus

 Karman kiertokulku on kaikille tuttu. Tee hyvää, saa hyvää. Sama toisinpäin. Karma poistaa mieliasiani kohtalon olemasta, koska jokainen voi itse vaikuttaa tulevaansa omilla teoillaan. Olkoonkin, että tuloksista ei tietoisella tasolla pääse nauttimaan, koska ne ovat vastassa sitten joskus. Karma käsitetään vähän erilaisena buddhalaisuudessa, hindulaisuudessa ja jainalaisuudessa, mutta perusperiaate on samankaltainen. Melkein 1,3 miljardia ihmistä uskoo ajatukseen, joten ei se liene täysin väärässä, niinkuin tilastollisesti?

Karman mukaan määräytyy seuraavan elämän ilmenemismuoto, se voi olla onnekas ihminen, epäonninen ihminen tai jopa eläin. Uusi hahmo määräytyy sen mukaan, miten karmisesti arvokkaita tekoja ihminen on tehnyt. Minkä mukaan arvioidaan uuden hahmon arvokkuus?

Ihminen tai eläin. Se, miten kukakin arvioi hahmon arvokkuuden ei Ajattelijalle selvinnyt. Onko tulevan hahmon ulkomuodon ja ilmenemän arvokkuus määritelty edellisen sielun arvomaailman mukaan? Jos murhaajasta tulisi muurahainen, joka saisi pelätä koko ajan kuolemaa, se olisi ehkä karman idean mukaista. Toisaalta taas esim. länsimaissa uusi ilmenemä lehmänä ei olisi niin arvostettu kuin hindujen keskuudessa. Kuka määrää lopulta jälleensyntymään oikeuttavan arvon ja millä perusteella?

Karma is a bitch anyway.

Sieluntuttuus

Paljon kirjoitetaan sielunvaelluksesta, karmasta, jälleensyntymästä ja sielunkumppanuudesta. Ne kaikki ovat vivahteeltaan erilaisia asioita, joita Riippumaton Ajattelija nyt itselleen selventää. Syy näihin selviää omakohtaisista kokemuksista, ihan tuolta lopusta sitten.

Ajattelija mieluusti käyttää faktisia lähteitä, joihin wikipediaa ei voi lukea. Jostain on silti lähdettävä liikkeelle. Ainakaan linkki sinne ei katoa ikinä, vaan se uudelleenohjataan. Niitten pohjalta on sitten mukava muodostaa oma käsityksensä asioista, liittää omakohtaista kokemusta ja virutella kontekstia uuteen muotoon sellaiseksi, kuin itse haluaa.

Sielunvaellus ja karma lienevät melko samakantaisia juttuja. Sielu on irtain ja haahuilee erilaisissa hahmoissa ikuisuuden. Sen polku on ennalta arvaamaton. Kuitenkin sillä on kosminen sääntö, jonka mukaan se ei saa hypätä mihin hahmoon tahansa. Sen aiemmat teot vaikuttavat ja niiden arvokkuuden tai arvottomuuden mukaan määräytyy uusi olevaisuus. Tähän liittyy arvodilemma, mutta sitä aion käsitellä tuonnempana.

Jälleensyntymä on sitä miltä kuulostaakin. Hindulaisen ja buddhalaisen näkemyksen ero liittyy sieluun ja sen olevaisuuteen, mutta Ajattelija on genderblender ja yhdistää (lue: sotkee) sujuvasti aatteiden kulmakiviä. Ajattelija haluaa ajatella, että sielu on olemassa ja se on filosofiankin tuntema tietoisuus ihmisyydestä. Sanokoon kaikenmaailman lihavat nauravat miehet mitä tahansa, vaikka muuten ovatkin ah, niin kovin oikeassa.

Nyt kun käsitteet on mytistelty palloksi ja ne ovat juuri ja juuri pelastuneet pompahtamalla peltisankon reunasta takaisin lattialle, nousee käsittelyyn sielunkumppanuus. Viittausta ei tule, koska ei ole faktista informaatiota, mihin viitata. No, niin faktaa kuin sielusta nyt voi olla.

Sielunkumppani tulee tutuksi heti tai vasta myöhemmin, kun välisermi siirtyy ja tulee hätkähdyttävä tajuaminen. Miten en ole nähnyt tuota ihmistä tällä tasolla ennen? Toisaalta kun ensimmäisen kerran pääsee jyvälle suuremmasta totuudesta, henki-ihmisiä alkaa tupsahdella joka paikasta. Niitä tapaa työpaikoilla, ystäväpiirin kokoontumisissa, harrastuksissa, ravintoloissa. Kaikkia ei voi lukea sielunkumppaniksi, ehkä henkiystäviksi korkeintaan. Kuitenkin tieto siitä, miten toinen tajuaa suuremman suunnitelman samalla tavalla, saa aikaan yhteyden, joka tuntuu joka kerta vahvalta.

Sitten on ilmiö ihmisen fyysisen kehon muistista, joka notkauttaa riippumattoa oudosti. Onko sielu jakautunut tietoiseen ja tiedostamattomaan osaan? Onko sielulla olemassa tietoinen osa, joka tiedostaa hengen tasolla, että kahden ihmisen ajatusmaailmat kohtavat. Toinen, tiedostamaton puoli toimii kehon muistina. Alustuksena voi sanoa, että Riippumaton Ajattelija on koskematon. Hän ei pidä vieraiden ihmisten koskettamisesta ja pitää muuria korkealla. Sivulliselle ei tule edes mielitekoa koskettaa, halata tai taputtaa olkapäälle, koska niin ei vain voi tehdä. Kun kuitenkin jostain putkahtaa ihminen, joka saa luvan rikkoa rajat, tuntuukin oudosti sille, että keho muistaa sen ihmisen ja päästää läpi. Aivot, sielu, mieli, mikä se nyt onkaan, eivät tunne ihmistä ja tuntosarvet tutkailevat vielä, mutta iho tunnistaa jo. Kuin keho morjenstaisi toista: "missäs te olette olleet niitten aivojenne kanssa? Olenkin jo odotellut." Tuttavallisesti ja voi jatkaa mihin ikinä joskus on jäätykin, toisessa ajassa ja paikassa.

Toinen juttu on se, jos aivot ja ruumis tekevät yhteistyötä, mutta vain puolet? Onko fraasi kehojen muistista paikkaansa pitävä? Aivojen sympatia nyt on vanha juttu, mutta miksi maailmankaikkeus tarjoaisi tätä toista vaihtoehtoa? Mikä tarkoitus sellaisella olisi, jos sellaista siis ylipäänsä tapahtuisi?

Valinnanvapaus ja stressi

Ihmisen valinnanvapaus on hämmästyttävä asia. Kohtalon näkökulmasta asia on kaksipiippuinen. Vaikuttavatko valintamme kohtalon kulkuun vai onko kohtalo jo määrännyt, että valitsemme ennalta määrätyt asiat? Tuottaako tämä stressiä vai elämän hurmiota?

Valinnanvapaus tuo myös vastuuta. Valintojen kanssa on sitten elettävä, vaikka mikä tulisi. Toki voi jossitella ja katuakin, mutta siitä ei ole mitään hyötyä kenellekään. Valitseminen voi olla vaikeaa ja siihen ei aina ole aikaa. Se, millä perusteella valinnan tekee, on ikuisuuskysymsy: järki vai tunne, ego vai intuitio. Riippumattoman Ajattelijan suosikkikaksikko, joilla on ikuinen viha-rakkaus -suhde.

Valinnanvaikeuteen liittyy myös asia nimeltä stressi. Joillekin riittää tieto, että olisi tulossa valinnan paikka, ja stressitaso kohoaa. Stressaava ihminen pohtii vaihtoehtoja ja elää jo tulevassa kuvittelemalla vaihtoehtojen huonot puolet. Stressialtis ihminen kuvittelee, mitä kauheuksia valinta tulee aiheuttamaan. Silloin ratkaisun tekeminen on mahdotonta. On vain lose-lose, voittaa ei voi. Samalla menee oikeus ja taito iloita elämästä.

Stressitön ihminen, joka luottaa tulevaisuuteen, ottaa toisen asenteen. Hän miettii, mitä kaikkea hienoa valinnoista voi koitua. Vastoinkäymisten edessä hän nöyrtyy ja päättää niitten koituvan lopulta parhaaksi itselleen. Hän ajattelee elämän kantavan.

Kuuluipa kumpaan ihmisen alalajiin tahansa, voi päättää olla katumatta. Energian tuhlaaminen johonkin, jota ei voi muuttaa, on pahinta mahdollista tyhjäkäyntiä vieläpä hyvinkin korkeilla kierroksilla. Jos pystyy ajattelemaan, että tulipa valittua jänskästi, mutta niin on tarkoitettu, pääsee helpommalla.

Lopulta asiat eivät koskaan, ikinä mene vituiksi, vaan niinkuin niiden pitää juuri nyt mennä. Ja jos tekee päätöksiä entistä enemmän tunteen, vaiston, sydämen perusteella, miksi kukakin haluaa sitä sanoa, voi paremmin ja todennäköisemmin tekee oikeat ratkaisut. Maailmankaikkeus puhuu intuition äänellä. Koeta, jos et usko.

Reikillä olo kohenee

Riippumaton Ajattelija tunnustaa käyttävänsä reikiä. Mieluiten hän käyttää reikiä toisten energioitten täydentämiseen, mutta samalla imee virrasta omat energiatasonsa kuntoon. Nyt harjoittaminen on jäänyt vähemmälle, mutta vakavoituu kummasti taas, kun seuraavalla viikolla talouteen tulee paremmat välineet aka. ergonomisempi pöytä opin harjoittamiseksi.

Sinänsä reiki ei sovi Riippumattoman Ajattelijan habitukseen. Analyyttisesti ajatteleva mieli hyväksyy energiateorian hämmentävällä helposti, ilman minkäänlaista pitävää tieteellistä näyttöä. Syy tähän on se, että sen voi tuntea. Energian virtauksen ja ritisevän sihinän tuntevat sekä hoitaja että hoidettava. Kämmenien tuntuva kuumeneminen tai hoidettavan ihon kuumentuminen ovat fyysisesti tuntuvia tiloja. Faktaa ja tuntematonta tai tunnetta voi sekoittaa maailman siitä järkkymättä. Ajattelija pitää energiateoriaa varteenotettavana totuutenaan.

Taas oli ajatus hairahtua, mutta ei karannut täysin. Riippumatto kerää ikävästi vettä marraskuun sadekeleillä ja mieliala painuu pakkasen puolelle. Epämukava olo täyttää kehon, kallo on kutistunut aivojen ympärille ja rintakehää puristaa ahdistus. Mitä tämä on? Miksi nyt tyytymättömyys kaihertaa ja pahoinvointi kaivelee käytäviä sielun syvyyksiin?

Syytä ei ole, mutta vaikuttava tekijä on mahdollinen. Ajattelija ei ole käynnistänyt reiki-generaattoria aikoihin. Hän ei ole hoitanut muita, ja ennenkaikkea, ei edes itseään. Omien energioiden tasapainottaminen on jäänyt kokonaan. Sitä on seuraavaksi koetettava. Heti.

Ongelma on se, että elämä on lyhyt. Kovin kovin lyhyt. Riippumattoman Ajattelijan työkalu luo mielikuvan, jossa mattto heiluu leppoisassa kesätuulessa ja Ajattelija antaa tuulen heiluttaa hiuksiaan pilviä katsellessaan. Todellisuus on toinen. Lyhyt elämä painostaa nukkumaan mahdollisimman vähän ja elämään joka hetki. Illalla kun olisi itsehoidon aika, Ajattelija antaa energian rätistä itseensä hetken ja nukuttaa itsensä.

Mutta ehkä vielä tulee ilta, jolloin uni ei voita.

Reiki = onnellisuus?

Riippumaton Ajattelija löytää elämänkaareltaan yhden hetken, jolloin kaikki muuttui. Elämäntie oli suuntaamassa muutenkin koko ajan kohti onnellisuutta, mutta kun jostain tuli ajatus reiki-kurssista, onnellisuus täydentyi.

Ideat tulevat jostain suuremmista voimista, aikana jolloin niitten toteutuminen on mahdollista ja tulokset hedelmällisiä. Ajattelijan motto sopii tähänkin, kaikki tapahtuu syystä juuri niinkuin on tarkoitettukin. Luotto siihen kannattelee, mutta eipä nyt hairahduta.

Ajattelijan käymän ja Suomessa suositun reiki-linjan kehitti Mikao Usui. Hän antoi elämänohjeet, joiden avulla Ajattelija uskoo kaikkien pääsevän onnellisuuteen kiinni. Sekin tapahtuu vasta kun on sen aika ja ihminen aidosti siihen kykenee.

1. Juuri tänään älä vihastu
2. Juuri tänään älä ole huolissasi
3. Juuri tänään ole kiitollinen
4. Juuri tänään tee työsi tunnollisesti
5. Juuri tänään ole ystävällinen muille

Näin helppoa se on. Tarjoapa tätä listaa ihmiselle, joka on katkera, eikä vielä kypsä muutokselle. Hän syöttää sen sinulle. Tiedä sitten, onko reiki-viritysten mukana tullut valmius ottaa onnellisuus vastaan vai onko harjoittaminen tasoittanut chackroja niin, että onnellisuus on päässyt kuvioihin. 

Nyt kuitenkin Ajattelijalla on - harmaisiin viime päiviin saakka - ollut outo kyky muuttua kiinnostuneeksi vastoinkäymisten kohdalla. Itsesäälissä rypemisen sijaan Ajattelija terästäytyy ja alkaa katsella ympärilleen, mitä parempaa on tulossa? Miksi tämän vastoinkäymisen annettiin tulla tielle, koska siitähän aina seuraa vain parempaa? Ja yleensä jälkikäteen huomaakin, että pienet vastoinkäymiset ovat kuin tuuppaus flipperin kylkeen, ne raksauttavat palaset kohdalleen ja lopputulos on suunniteltua parempi tai muulla tapaa välttämätön. Mikaon ohjeita noudattamalla saa kosmisesti optimoidun lopputuloksen. 

Trust me. Näin se vain on.

Joku muu omistaa ajatukseni!?

Riippumaton Ajattelija miettii. Tavallisessa elämässä on helppo ajatella ajatuksia, jotka joku muu on istuttanut Ajattelijan päähän. Aivopesu tapahtuu helposti arjen melskeessä. Ajattelija haluaa olla riippumaton. Hän haluaa uskotella itselleen, että nämä aivot, rasvaista valkoista ja harmaata massaa oleva elin, ajattelevat vain omia ajatuksia. Paikoin kriittinen maailmankatsomus on paikoin hyvinkin salliva, missä ja milloin, sen päättävät aivot itse.

Toisin kuitenkin käy. Jatkuva lähdekritiikki arjessa on uuvuttavaa. Jotkut ihmiset ovat siinä asemassa, että heille antaa luvan istuttaa ajatuksia päähän ja sulattaa ne juuri siinä muodossa, missä ne on aivopoimujen väliin kaadettu. Sitä sanotaan Totuudeksi.

Totuus tulee valmiiksi pureskeltuna. Sen toimittaja on asemassa, jonka myös Riippumaton Ajattelija hyväksyy. Se ei yleensä tarkoita yhteiskunnallista asemaa,  vaan luottamusta, joka on kehittynyt kahden ihmisen välillä. Toinen vaihtoehto on analyyttinen, tieteellisesti paikkansapitävä ajatus, jonka sisältöä ei tarvitse arvioida uudelleen.

Satunnaisesti Ajattelija hätkähtää päiväuniltaan ja tajuaa, että on hyväksynyt jonkin "yleisesti" hyväksytyn ajatuksen. Se järkyttää metafyysistä tasapainoa ja saa ajattelemaan: Kuinka suuri osa ajatuksista on toisten omaisuutta? Osaako yksilö ajatella ollenkaan itse omilla aivoillaan? Kun ajatus kerää ympärilleen rippeitä uusista mietteistä, alkaa punoutua uudenlainen kudos. Entistiä suurempi matto muodostaa omia kuvioitaan ja langat solmiutuvat satunnaisella tavalla, kunnes uusi kokonaisuus, oivallus, muodostuu. Oivallukseen vaikuttaa se, minkävärisiä kuteita sekaan heitetään, sävy ja paksuus voi olla mitä vain. Mutta mistä ne tulevat? Kokemuspohjalta, muiden asenteista, aistihavainnoista, kaikesta ympäristöstä?

Lopulta se, mitä saamme kokea ja millaisessa ympäristössä meidän annetaan kehittyä, on Kohtalon sanelemaa. Se on ainoa asia, mikä on totta. Se on Totuus.

Maskuliini ja feminiini

Länsimaisessa yhteiskunnassa meillä on merkilliset ihanteet sukupuolisuuden suhteen: koko ajan puhutaan tasa-arvosta, mutta samalla kaksinaismoralismi kukoistaa. Elämme vahvasti maskuliinisuutta ihannoivassa maailmassa,. jossa kuitenkin yritetään välillä kuuluttaa tasa-arvon ja emansipaation sanomaa. Tasa-arvo itsessään on kääntynyt päälaelleen; kukaan ei pidä miesten puolta. Missä on miesasiamies?

Mutta ennenkuin menee kokonaan politiikaksi hiljaisessa alkutalven yössä keinahteleminen, pitää palata takaisin henkimaailman asioihin. Henkisyys on vahvasti feminiininen piirre. Ajattelepa koko konseptia hyvyydestä, rakkaudesta, parantamisesta, sitähän se on, naisellisia substantiiveja. Toisaalta, jos asiaa syvemmin ajattelee, tulee vastaan shamanismi. Mielikuvat ovat  henkien kutsumista, intiaanipäällikkö puhumassa rajan yli, tekemässä poppamiehen taikoja, tiipii täynnä miehiä.

Naisellisten piirteiden osoittaminen on outoutta, kummallisuutta ja - totta puhuen aika pelottavaa. Sitä vieroksuvat eritoten ne miehet, jotka mielellään tunkeutuvat maskuliinisen miehen roolilaatikkoon. Mutta ajattelepa naisia, joille laitetaan eteen komea ja älykäs, mutta herkkä mies. Hämmennyksissä ovat heti, kun rooliodotus ei täyty. Jos mies itkee, se on liikaa. Sitä ei pysty käsittelemään.

Riippumaton Ajattelija häiriintyi tästä niin kovin, että päätyi puheille shamaanioppilaan kanssa. Mies paljasti, että shamanismiin liittyy voimakkaasti feminiininen puoli kaikkine toteemieläimineen. Oh my. Harhaluulot oli hyvä kumota. Ehkä tämä ajatus maskuliinisuudesta onkin istutettu Ajattelijan päähän. Luultavammin tässä ei ole ajateltu ollenkaan, vaan todettu, että ahavoitunut paksunahkainen miesintiaani on maskuliinisuuden ruumiillistuma.

Naisen maskuliinisuus taas on jossain määrin suotava ominaisuus. Hersyvän ronski huumorintaju ihastuttaa, mutta olemuksen pitää muuten olla feminiininen. Ja jos on reilu jätkä, se on hyvä. Miksi nainen ei saa ajatella tippaleivällään? Miksi se, että naisen pinna palaa lopulta kommunikoinnin puutteeseen, tulee aina miehelle yllätyksenä? Onko naisen murjottaminen kuitattavissa olankohautuksella, eikö mies ajattele, miksi se käyttäytyy niinkuin käyttäytyy? Tämä naisen aivopuoli ja tunne-elämä otetaan pakollisena pahana, eikä se ole varsinaisesti vahvuus kenellekään.

Miksi näin? Siksi, että näkökulma koko kulttuurissa on miehinen. Edes naiset eivät osaa suhtautua keskenään feminiinisyyteensä. Kunpa vain tunne-elämiselle ja intuitiolle annettaisiin suurempi painoarvo, mahdollisuus käyttää näitä ominaisuuksia avoimemmin ja annettaisiin lupa tyrkätä järki pois. Kaikilla olisi parempi olla muiden ja itsensä kanssa.

Voi meitä. Tätä menoa naiseus ja naisellisuus - mitä ikinä se tarkoittaakaan - on ajan oloon taas entiseen tapaan pitkä miinus.

Keskiaika - tervetuloa. 

Iättömän sielun löytöretki

Riippumaton Ajattelija hämmästyttää itsensä toteamalla, että ajatteli jo 14-kesäisenä. Ei suinkaan niin pseudoanalyyttisesti kuin nykyään, mutta jotain hämärää siellä päässä liikkui. Silloin aivot pohtivat, miltä olo tuntuu sitten kun on oikeasti aikuinen. Lukion kolmasluokkalaiset olivat suuria, valtaisan aikuisia ja käyttäytyivät itsevarmasti.

Valitettavasti sisäinen olotila on edelleen samanlainen. Aivot ajattelevat samankaltaisia asioita, sisäinen persoona tuntuu edelleen samalta. Oma itse, se persoona ultimatum, on sama, vaikka onkin kerännyt kokemuksia, muistoja ja kerroksia ylleen. Sisäpuolinen olemus on edelleen sama ja Riippumaton Ajattelija uskookin löytäneensä nyt minuutensa. Se on villakoiran ydin, se osa itsestä, joka kestää kautta elämän.

Tarkemmin ajatellen, sehän kuulostaa sielulta. Ajatus sielun tiedostamisesta on muotoutumassa: kun ihminen tiedostaa tämän sielunsa ja sen kehittyneisyyden ihmishahmon ikävaiheista riippumatta, voinee ajatella sielun olevan jo melko kultivoitunut. Jos ihminen hahmottaa sielunsa olleen samankaltainen jo nuorena tai peräti lapsena, hän lienee ellei vanha, niin vähintäänkin keski-ikäinen sielu karmisessa kierrossa.

Havainto helpottaa kovasti suhtautumista ulkomaailmaan. Sisäinen totuus on helpompi sulattaa löydön jälkeen, vaikka se ei vastaisikaan suuren yleisön käsitystä samasta asiasta. Oman itsen erilaisuus, ympäristöön sopimattomuus tai tunne siitä, että kuuluu jonnekin muualle, selittyy sillä.

Vanhat sielut eivät kuulu minnekään. Samalla ne kuuluvat mihin tahansa, he ovat kuin kotonaan kaikkialla. Kaihomieli jonnekin muualle on koko ajan olemassa, mutta paikka on avoin. Tämän kanssa oppii elämään. Samalla saa vapautuksen ja luvan korottaa itsensä kehittymättömiin sieluihin nähden. Näiden pikkusielujen keskinäiset kähinät saavat hymyilemään, vanha sielu seuraa niitten hellyttävää nahistelua kuin koiranpentujen taistelemisen oppitunteja. Hampaita näytellään ja ollaan olevinaan kovin vihaisia kuvitteelliselle viholliselle.

Oi Wanha Sielu. Ollos onni olla oma itseis. Olet meitä muita.

Je ne regrette rien

Katuminen. Onko pahempaa bullshittiä olemassakaan? Toiset tuntuvat märehtivän tehtyjä tekoja, joita ei voi muuttaa. Voisi kuvitella, että sama ihmistyyppi on se, joka murehtii ja vatuloi ratkaisujaan tuskastuttavan kauan.

Dhammapadassa Buddha kirjoittaa:
“Why do what you will regret? Why bring tears upon yourself? Do only what you do not regret, and fill yourself with joy.”

Buddha kehottaa siis harkintaan ja maltillisuuteen. Maltillisuus on Ajattelijan heikkous, koska hän  syöksähtää  mihin tahansa toimeen välittömästi. Hidastaminen ja maltti ovat haasteita, jotka kuitenkin ovat osoittautuneet kannattaviksi, silloin tietysti, kun niille on aikaa.

Harkinta, eikö se ole lopulta kuitenkin egon juttu? Jossakin toisaalla oli ajatus, joka tuli ihan tavalliselta ihmiseltä, ajatus, joka itsessään oli kovin koskettava. Se esitti väitteen sydämellä ajattelemisesta. Kun riittävän kauan keskittyy tekemään päätöksiä intuition, sydämen, miksi sitä kukakin haluaa nimittää, avulla, se automatisoituu.

Aluksi on keskityttävä tunnustelemaan, miltä minusta tuntuu. Egon ja intuition välillä on tunnusteltava, käsin koeteltava tunnetilaa. Onko se tunne, onko se järki? Mitä tämä on? Mikä tuntuu [intuitiivisesti] oikealta, vaikkei tunnu [järjellisesti] oikealta? Kun oppii tuntemaan, mitä tuntee oikeasti, on oikealla tiellä. Se on kaikille hyväksi, muille ja itselle.

Riippumaton Ajattelija haluaa uskoa, että Buddha tarkoitti juuri tätä. Koska intuition tason päätöksiä ei tarvitse katua. Ne ovat aina oikeita. Jos ne ovat vääriä, ne johdattavat mutkan kautta oikeaan ratkaisuun laittamalla kärsimään ja hakemaan pakotietä. Niitä on siis turha katua. Toistoa, mutta olkoon. Tämän voi toistaa vaikka joka postauksessa.

Elä maltillisesti, nauti elämästä kohtuudella, mutta älä kadu ylilyöntejä tai mitään tehtyä. Ne ovat välttämättömiä. Katuminen on typeryyttä parhaimmillaan. Energiaa ei tule tuhlata asioihin, joita ei voi muuttaa. Muuttamalla niitä elämän polku olisi erilainen ja asiat olisivat huonommin kuin nyt.

No, je ne regrette rien, je me fous du passé.
En kadu mitään, en piittaa menneistä.
~Edith Piaf~

Tarot

Se, joka ei tunne tarotin maailmaa yhtään, ei ymmärrä, mistä korteissa on kyse. Tarot on moniselitteistä itsetutkiskelua, joka vaatii objektiivista suhtautumista kyselyn kohteeseen. Se on itsereflektoinnissa vaikeinta.

Korteilla on sekä positiivinen että negatiivinen merkitys. Se riippuu muista nostetuista korteista tai noh, lukijan tulkinnasta. Se on syy, miksi ulkopuolinen näkökulma auttaa usein. Kortti voi todeta itsekkääksi tai varoittaa muiden itsekkyydestä, asiayhteydestä riippuen.

Korteissa on myös muutamia väärinymmärrettyjä yksilöitä, joita kauhuelokuvissa stereotyyppisesti viljellään. Kuolema esimerkiksi symboloi yleensä perinpohjaista muutosta, josta kyllä selviää. Paholainen taas kuvaa karismaattista ja puoleensavetävää energiaa, joka rohkenee kohdata vastoinkäymiset vahvana.

Torni taas on kortti, jota kannattaa pelätä, väliaikaisesti. Kuvassa salama iskee torniin, ja mies putoaa palavasta tornista. Kortti symboloi vanhojen rakenteiden sortumista, eikä aina tuskitta. Hirtetty mies puolestaan kuvastaa uuden näkökulman syntymistä. Ei niin negatiivista, kuin voisi kuvitella?

Tarot on hieno tie avautua maailmankaikkeuden sanomalle. Se kannattaa ottaa vastaan ilman ennakkokäsityksiä. Tiedä, vaikka uusia ajatuksia heräisi, kun tuntematon puhuu toisesta, kuin tuntisi tämän entuudestaan? Riippumaton Ajattelija tuntee kortit omakseen. Treeniä tarvitaan, mutta kanava on selvästi auki. Tulisiko isona kortinlukijamummo aka. povari?

Rakkaus - WTF/FTW?

Rakkaus on mitä kornein sana. Sitä tunkee nyky-yhteiskunnassa joka tuutista ja tuubasta, netti pursuu huvittavia ja myötähäpeää aiheuttavia sydämenkuvia. Pinkki on symbolinen rakkauden väri, punainenkin joskus käy.

Rakkaus on outo käsite, kaikessa yleismaailmallisuudessaan niin kovin subjektiivinen. Meillä kaikilla on omanlaisemme tapa rakastaa, mutta ilmeisesti kaikki sitä tekevät. Tunnetila on vaikea määritellä, eivätkä pahimmassa tapauksessa näkemykset kohtaa. Yksi rakastaa tavalla, joka ei toiselle riitä ja toinen hukuttaa rakastettunsa.

Riippumaton Ajattelija on pohtinut asiaa niin, että rakkaus on tavanomaisen määritelmän mukaan toiseen ihmiseen kohdistuva tunnetila. Sille ei omakohtaisten kokemusten mukaan aina saa vastakaikua. Tässä kohti on kuitenkin vedettävä raksit määritelmän päälle ja otettava käteen suurennuslasin sijaan kiikarit ja käännettävä ne vielä nurinpäin.

Jos yrittää puhua rakkaudesta suuressa mittakaavassa, saa hipin maineen. Vaikka kukapa aseettomia hippejä pelkäisi, jos vain hippi itse kestää olla naurunalaisena. Rakkautta käsitteenä tulisi Ajattelijan mielestä pitää terävänä jäävuorena, vähän samanlaisena kuin Freudin jäävuori, mutta irrallisena psyykkeen käsitteestä. Vertauskuvallisena, niinkuin tiedät. Romanttinen rakkaus on vain terävin kärki, joka pilkottaa veden pinnalla. Suurempi, maailmankaikkeuden rakkaus on kaikki se, mitä on veden pinnan alla. Siinä missä romanttinen rakkaus on joskus raastavaakin, terävä kärki pinnalla, on vesi hionut suuremman järkäleen särmät pois ja tehnyt siitä aivan erityyppisen kuin näkyvä osa.
Siinä missä romanttinen rakkaus - ainakin usein alkuvaiheessa - on intensiteetiltään voimakas, voimia kuluttava ja elämän harmoniaa häiritsevä, pinnanalainen kosminen rakkaus tuo noita kaikkia elämään. Se on voimaannuttava, tasapainoinen ja rauhallinen olo, joka saa toivomaan kanssaihmisille hyviä asioita ja hymyilemään huvittuneesti vihulaisille nuorille sieluille. Riippumaton pohjalta nousee ajatuksia. Siellä mietiskellään, että ehkä pahantahtoisetkin ihmiset jaksaa sulattaa sitten, kun ymmärtää kokonaisuudessaan universaalin rakkauden käsitteeseen. Heillä itsellään lienee niin paha olla, että myötätunto olisi paikallaan. Mutta niin lähelle Rakkautta päässyt yksilö, onko hän sitten jo valaistunut vai vasta pelkästään sinut itsensä kanssa?

Rakkauden jäävuoressa voisi vesirajan määritellä myös jonkinlaiseksi egon tai tarpeen rajaksi. Vesirajan yläpuolinen osa haluaa, himoitsee ja tahtoo. Se on ylettömän itsekäs, haluaa olla rakkautensa kohteen kanssa ja saada itselleen kokemuksia, joihin on ihana palata sielunsa kätköissä yksinäisinä hetkinä. Samalla kun itsekäs rakkaus haluaa itselleen kaiken, kokonaan, se haluaa hyvää rakkautensa kohteelle. Tämä rakkaus on objektinomaista, se esineellistää kohteensa ja vaikka tietoisena motiivina on tuottaa hyötyä kohteelle, syvempi tutkiskelu saattaa paljastaa  muunlaisia motiiveja. Omistamista. Rajoittamista. Yhteisen edun hakemista, mikä on monesti vaikeaa, yksilöitä kun olemme.

Unohdetaan rakkaudesta romantiikka. Ajatellaan sitä niinkuin sitä pitäisi oppia ajattelemaan. Nyt ollaan jäävuoren alaosassa, missä rakkauden määrä on suurempi ja intensiteetti pienempi. Se ei järkähdytä perustuksia, vaan ennemminkin tukee niitä. Se ei väsytä eikä kuluta, se vahvistaa. Se saa seesteisen hymyn kasvoille. Tämä ilmiö, sanottakoon nyt vaikka universaali rakkaus, saa tahtomaan hyvää. Se saa hymyilemään hyväksyvästi pahantahtoisille, itsekkyyden ja haluamisen vuoksi pahoin voiville olioille, joita ei voi valistaa eikä pelastaa. Kukin pääsee osalliseksi suopeuteen ja rauhaan, kun on itse siihen valmis.

Riippumatonta Ajattelijaa tutisuttaa syyskylmässä jo, nyt odotellaan vain, että tulisi valkeus. Ja sehän tulee aikanaan, varmasti kuin vanhan siirtymä karman pyörässä. Joillekin vasta jossain seuraavista elämistä.

Todellisuus on harhaa

Aikamoista bullshittiä, taitelijoiden kärsimyksestään oksentamaa sanahelinää, joka ei tarkoita kenellekään mitään. Valitettavasti se lienee jollain tasolla tottakin.

Taiteilijat hokevat lausetta, mikä ei tarkoita kenellekään mitään samalla tavalla. Toisille se on hyvä syy naureskella tuskassa rypeville filosofinaluille, jotka eivät pian enää kestä ilman tajunnanlaajentajia. Lausahdus lienee jollain tasolla kuitenkin totta, luulee riippumaton.

Ainakin se osa pätee, että jokainen kokee ympäröivän todellisuuden itselleen ominaisella tavalla, eli todellisuus ei ole kenellekään sama. Ei tarvitse kuin ajatella lapsen ja vanhemman näkökulmaa samaan tilanteeseen. Voimasuhteet, fyysisen ympäristön ulottuvuudet ja esineiden koko, kertyneet kokemukset, asenteet tilanteessa. Muuttujia on lukematon määrä.

Asiaa voisi lähestyä myös hyvin Matrix-tyyppisesti. Olemmeko vain olevaisuuden ilmentymässä ja todellisuus on toisaalla, tuntemattomassa? Lähestyminen vaatii lisätutkiskelua, oppineiden sanoihin tutustumisen. Toisaalta, miksi oma tulkinta ja mielikuvituksen tuote olisi sen epätodempi, kun todisteita ei kuitenkaan ole?
Koska silloin se ei olisi tiedettä.

Tähän on palattava. Until then, ta-taa.

Kohtalo II: Pelinappulat

Kun riippumatto vielä heilui helteisessä tuulenvireessä, Ajattelija purskautti ilmoille mietteen siitä, että kaikki asiat tapahtuvat syystä. Asioita aktiivisesti kotvasen pureskeltuaan on kuulemma vieläkin samaa mieltä. Ajatus on jalostunut edelleen, vaikka periaate onkin sama:

Kaikki asiat tapahtuvat syystä, joka ei välttämättä aina avaudu heti. Usko siihen, että niistä poikii aina hyvää, saa luottamaan tulevaan huonoinakin hetkinä.

Tähän mietteeseen Ajattelija on ottanut mukaan muut ihmiset. Koska elämme jatkuvassa riippuvuussuhteessa toisten olentojen kanssa, kohtalo saattaa poikia itsen lisäksi hyvää jollekin toiselle. Silloin se käyttää ihmistä hyvän välineenä. Ajattelijan uskomuksissa kohtalo on dominoefekti, jossa päätepistettä ei näy. Ihmisten dominorivi voi itse asiassa olla loputon, haarautua välillä ja kadota mäennyppylän taakse. Kukaan ei tiedä. Yksi palikka voi kaataa kaksi yhtäaikaa, ketju voi liittyä takaisin aiempaan, mistä se on jo kerran - tai ehkä kahdesti? - eronnut. Eikä kukaan voi siihen vaikuttaa. Mutta mihin kaikkeen se vaikuttaa?

Miksi sitten toisten on kuoltava turhaan? Onko se dominoilta kohtuutonta? Nyt kirkonmiehet kaavut liehuen haluavat muistuttaa, että meillä sitä muuten on sellainen Jeesus Nasaretilainen, joka kuoli toisten syntien vuoksi, koska niin kovin rakasti ihmiskuntaa. Etusormet tanassa saarnasmiehet hokevat, että jokainen ihminen pelastuu, vaikka on ah, niin kovin syntinen. Väärin, saarnaisi Ajattelija pienellä äänellään, jos hänellä vain olisi kuulijakunta. Karma. Siitä on kyse. Ei yhden kuolema oikeuta toisilta tuhansien vuosien vääryyttä. Virheellistä logiikkaa.

Tarpeeton kuolema on vaikea ymmärtää, mutta  syksyn kostuttamassa riippumatossa makoileva fatalisti uskoo, että se on ollut maailmankaikkeuden kannalta välttämätön, ei tarpeeton alkuunkaan. Ajattelija ei pidä sanasta "uhri", koska sana sisältää objektinomaisesti egon. Jos kuitenkin vastustaja on päättänyt syödä jonkun pelinappulan laudaltaan, ei se ole tapahtunut syyttä. Takana on suunnitelma ja tarkoitus, johon tarvitaan myös kaikkia muita nappuloita. Suunnitelma saattoi vaatia "uhrin", joka lopulta koitui suurempien massojen eduksi. Valitettavaa, mutta tarpeellista.

Voiko olla, että kohtalo uhraa ihmiset, joilla on huono karma nykyisessä tai edellisissä elämissä? Raskas karma on ollut kantajalleen taakka ja kohtalo on uhrannut yksilön, jotta monien muiden, joiden karma on kevyempi, saisivat mahdollisuuden parempaan? Heidän jumalinen annoksensa hyvyyttä edellyttäisi karman näkökulmasta vähempiarvoisten eliminoimista? Ehkä nämä hyvät ihmiset poikisivat dominon lailla jotakin hienoa muille ihmisille, vaikka todelliset syy-seuraus-suhteet eivät heille itselleen koskaan selviäkään?

Riippumaton ajattelija on lakannut pohtimasta "miksi?" Se on täysin tarpeetonta analysointia ja järkeistämistä asioista, jotka ovat korkeamman kädessä. Jos on aivan pakko miettiä tuota sanaa, lähestymisen voi ottaa kiitollisuuden kannalta. Vastausta ei nimittäin ole. Syytä voi arvailla sitten myöhemmin, kun tapahtuman todelliset vaikutukset ovat selvinneet. Ja useimmiten ne eivät selviä koskaan.

Teologiaa - jumalia vai jumalattomuuksia?

Meidät suomalaiset on koulussa opetettu suhtautumaan uskontoon faktana. Ainakin vielä meidän 70-luvulla syntyneiden luokissa veisattiin virsiä urkuharmoonin säestyksellä. Kun pienet koululaiset ovat vastaanottavaisessa iässä, opettajan auktoriteettia ei kyseenalaisteta ja totena kerrotut tarinat Golgatalta uppoavat yleisöön kuin pirun hiilihanko syntisten persuksiin. Jos tosipohjaista tietoa etsitään, jopa Golgatan todellinen sijainti on edelleen kiistanalainen. Ja se kuitenkin oli nimensä mukainen pääkallonpaikka.

Myöhemmin nuori alkaa jo itsekin ihmetellä asioita. Kristinuskon opit alkavat vaikuttaa merkillisiltä ja kun asiaa tarkemmin miettii, motiivit uskonpuhdistuksiin ja uskonsotiin ovat olleet kaikkea muuta kuin jumallähtöisiä. Kirkko on pelotellut, uhkaillut ja kahminut häikäilemättä aneita. Kieli pidettiin sitkeästi latinana ja vastaavasti ortodokseilla kirkkoslaavina. Olkoonkin, että "oma" kieli on nykyään vahvistanut uskontokuntien sisäistä identiteettiä, mutta se ei liene ollut alkuperäinen tarkoitus. Pelokas kirkkokansa katseli kauhuissaan rikkaiden kirkonmiesten saarnaamia hornan liekkejä seinämaalauksista ja kuunteli latinankielisiä saarnanlurituksia ymmärtämättä mitään muuta kuin uhkaavat äänenpainot.

Riippumaton Ajattelija harhautti itsensä taas, otsa kurtussa jäi pohtimaan loppusyksyn kostuttama heinänkorsi suussaan uskonnon julmuutta ja julkeaa moraalin taivuttelua. Tarkoitus oli kuitenkin nostaa teologia tieteenalana uskontoa korkeammalle jalustalle. Ajatus teologiasta tieteenä tuntui alkuun naurettavalta, miten joku sellainen voi olla tiedettä, josta ei ole edes faktisia todisteita? Historia ei puolla täysin Jeesuksenkaan olemassaoloa, vaikka todisteita vastaavanoloisesta hepusta on olemassa. Mies tuskin kuitenkaan on aineettoman hengen tuotoksia, aka. Jumalan poika.

Teologiasta tekee mielenkiintoisen se, että itseasiassa se tutkii uskomista ja uskomiseen liittyviä ilmiöitä sekä sen historiaa. Hyvä on, se kuulostaa jo tieteeltä. Onhan olemassa angelologiakin, tieteenlaji joka tutkii enkeleitä, mutta vinkkeli on samankaltainen, uskonnollisen ilmiön tutkimus. Uskontotiede puolestaan vertailee ennakkoluulottomasti eri uskontoja, kun teologiparat haluavat pysyä omalla tontillaan ja keskittyä omaan uskonnonalaansa. Teologit tarvitsevat jumalan ja jumaluuden, jota tutkia. Filosofiankaltaiset itämaiset uskonnot ovat toinen juttu.

Buddhalaisuus on maailmanuskonto, joka ei välttämättä edes vaadi jumaluuksia keneltäkään, mutta ei niitä kiistäkään. Kestäisikö sotien raatelema, julmuudella valtansa saanut länsimainen uskonto vertailua sellaisen vastapelurin kanssa, jonka tärkein periaate on karma, ja yksi tärkeimmistä neuvoista "tee hyvää"? Buddhalaisuus ei edellytä katumista, se ohjaa suoraan parempaan ihmisyyteen ilman pelkoa ja ahdistusta, jopa ilman jumalaa?

God has left the building. Destiny hasn't ever even entered.

Inside the box - rooliodotuksia

Jokaisella meillä on oma roolimme tässä yhteiskunnassa eli tässä ajassa sekä ympäristössä. Jokainen on samalla oma kokonaisuutensa, mutta josta on näkyvissä elettävässä hetkessä vain omanlaisensa pala, sirpale kuin peilitalon seinässä, riippuen mistä vinkkelistä yksilöä katsoo.

Samaan lihaan on leimattu monta erilaista roolia: isä, opiskelija, ystävä, rakastettu, maalivahti, rattiraivo kuljettaja. Jokainen tuo itsestään näkyviin sen puolen, mikä kussakin tilanteessa on omasta mielestä sopivaa, sopimatonkin pääsee joskus esille. Aina näkemykset oman itsen ja kuulijoitten suhteen eivät kohtaa. Teologiaa opiskelevan miehen ei odoteta iskevän juttua rennosti, vaan hänen odotetaan saarnaavan hiljaisella äänellä kuulijoilleen. Jos miehen kädessä nähdään alkoholipitoista juomaa, on piru irti. Hämmästyksen kruunaa, jos näkee miehen kiroilemassa moottoritien päällä. Hahmo ei vastaa odotuksia.

Se, että teologi ei toimi muodostetun ennakkoajatuksen mukaisesti, ei tarkoita sitä, että hän rikkoisi tietoisesti omaa rooliaan. Teologi voi olla myös ateisti, koska kuulijan oma tietämys käsitteestä "teologia" on virheellinen. Opiskelija pänttää tiedettä, joka tutkii jumaluuksia ja asioita, joita olennaisesti liittyy niihin uskomiseen. Se ei välttämättä tee hänestä itsestään niihin asioihin uskovaa, mitä häneltä tyypillisesti odotetaan. Teologi voi olla myös ateisti, joka suhtautuu tutkimuskohteeseensa viileän tieteellisesti, ulkopuolisesta näkökulmasta. Hänen tapauksessaan rooliodotus on väärä, koska luulo laatikosta on väärä, ei suinkaan sisältö.

Roolin huomaa rikkoutuneen, jos toimii odotusten vastaisesti. Seuraa hämmennys. Se raukka, jolla oli ennakko-odotuksia, järkyttyy. Kumpi se on, yksilö itse vai vastapuoli? Kehittyvätkö meidän omat rooliodotuksemme ulkoisen yhteiskunnan paineesta vai muodostammeko ne itse? Jos lakkaa yllättäen toimimasta roolin edellyttämällä tavalla, järkyttyykö itse siitä, että tuntee olonsa hyväksi?

Ihmisen itsetunto voisi hyvin olla myös egon vastakohta. Ympäristön rooliodotuksiin vastaaminen, jos jokin, on egon  - siinä mielessä kun sitä Itsen määreenä käytetään - kannalta tärkeää, jos yksilö määrittelee itsensä ympäristön kautta. Siinä tapauksessa enemmistön rooliodotuksiin vastaaminen olisi huonon itsetunnon merkki. Itsetunnon vahvistumisen myötä halu toimia vastoin odotuksia kasvaa, rohkeus tehdä oman intuition mukaisesti lisääntyy. Se ei voi siis olla pelkkää egon sanelemaa toimintaa, vaan alku yksilön itsetuntemukselle ja uuden Itsen määrittelylle.

Epämukaviksi muuttuneiden roolien hylkäämisestä alkaa Minuuden löytäminen ja siihen tutustuminen. Sitä on edeltänyt Tollenkin kuvaileva kärsimys, joka on pakottanut tekemään uudenlaisia ratkaisuja ja hakemaan uusia arvoja. Sitä kautta, epämukavuuden avulla, löytyy rauha. Ei tarvitse kuin astua laatikon reunojen yli, väliäkö sillä, onko itse astunut laatikkoon vai onko joku muu vanginnut sinne. Laatikollakaan ei ole merkitystä, oli se miten hieno tai kuinka suuri tahansa.

Human, think outside the box. And take a leap.

Immanuel Kant: Transsendentaalinen olio?

Kantin ajatukset edellyttävät maallikolta synapsien letille punomista. Aivot menevät solmulle helposti, mutta jos ajatuksen sisäistää, voi ehkä kulkea jatkossakin hieman nyrjähtäneenä.Ehkä jopa asteen verran onnellisempana. Koska onni, sehän koostuu murusista.

Kant piti aineellisia olioita ihmisen mielen luomina ilmiöinä, jotka mieli sijoittaa aikaan, paikkaan ja syy-seuraus-suhteeseen muun ympäristön kanssa a priori eli synnynnäisesti itselleen ominaisella tavalla. Hän tarkoitti tällä esiehtoja, mitkä eivät edellytä aiempaa kokemusta kyseisestä oliosta. Todellisuudessa olioita ei ole olemassakaan sen kaltaisina kuin yksilö on ne havainnoinut, olio on vain havaintojen kaltainen ilmiö. Hankalaa, mutta saa kiehtovalla tavalla ymmärtämään ja viehättymään. Ajatus ei olekaan pieni, sehän on valtava ja rönsyilee hetkessä!

Asiaan liittyy myös näkökulma a posteriori.  Kun olioista alkaa kertyä kokemusta, jotka täydentävät  tiedostamista a priori, alkaa kuva oliosta muokkautua ja hahmottua aiempaa tiedostamista täydellisempänä. Riippumaton ajattelija haluaa nyt nostaa etusormen pystyyn, keskeyttää Kantin ajattelun ja muodostaa itsenäisen mielipiteen. Lekottelija uskoo, ettei kummassakaan vaiheessa, a priori tai a posteriori, kukaan voi kokea asioita identtisellä tavalla, koska jokaisen oma kokemusmaailma ja aiempi eletty elämä on muokannut mielipiteitä ja havainnointitapaa yksilölliseksi. Näemme jokainen kaiken erilaisin silmin, koska olioihin liittyy kokemuksen tuomia tunteita, jotka taas muokkaavat asennetta olioita kohtaan. Tämän on varmaan todennut joku filosofi heti Kantin jälkeen jo 300 vuotta sitten, mutta koska Ajattelijalla on vahva columna vertebralis, kestää kantti tunnustaa, että inehmoisen havaintomaailma on seuraava tutkimuskohde, johon Ajattelija ei kaiken miettimisen keskellä ole ehtinyt paneutua.

Tsot tsot, ei saa harhautua. Länsimaisen filosofian suuruuksilla on juttu kesken. Kant määrittelee trassendentaaliseksi kaiken tiedon, joka koskee tapaa, jolla voimme tuntea oliot jo ennen niiden kokemista. Tämä kuulostaa vahvasti intuitiolta, ja siitä Kantkin puhuu. Hän tuskin tarkoittaa sitä samassa mielessä kuin täällä lähiön kulmilla on opittu intuitio tuntemaan, mutta osittain kuitenkin kyllä. Arkikielessä intuitio on tunne. Kantin intuitio on kuitenkin ennen kaikkea olion hahmottamista sellaisena kuin se mielen ennaltaohjelmoitujen esiehtojen mukaan on, olion kulloisessakin ajassa ja paikassa. Kun kuvioon astuu ego, joka vasta tässä vaiheessa tuo mukanaan tunteet, kokemukset ja mielipiteet, intuitio on jo väistynyt. Olio ei saa enää olla vapaa asenteista.

Tästäkin asiasta saisi näpyteltyä paljon ja vähän päälle, mutta jääköön. Pääasia, että Riippumaton keinuttaja sai todeta, että intuition ja egon väliset valtasuhteet pätevät tiedemiestenkin keskuudessa. Miksi ei sitten meidän tavallisten itsetutkiskelijoiden? Transkendentaaliin olotilaan olisi ihana päästä. Ota asiat niinkuin ne ovat. Sulje pois kaikki, mikä ei ole totta, asenteet, olettamukset, tunteet. Koe vain se, mitä on.

Ja tyyneys. Siinä se on. Ole hyvä.

Jos eilistä ei olisi - HUOM! Sisältää pelkkiä kysymyksiä

Millainen olisi todellisuus, jos unohtaisi kaiken opitun? Hämmennyksissään yksilö tuskin osaisi nauttia uusista kokemuksista ja aistihavainnoista, koska evoluution luoma selviytymisvaisto kirkuisi koko ajan hälytyksiä asioista, jotka osoittautuisivat myöhemmin arjeksi. Perustuisiko kokemusten kerääminen aluksi aistinautintojen sijaan turvallisuuteen? Sitä elämä lienee alkuihmisillä ollut.

Alkurytinän jälkeen, kun akuutti selviytyminen olisi turvattu, mukavuuteen pyrkivä olento täyttäisi perustarpeensa. Entä sitten? Arvot ja moraali ovat pyyhkiytyneet muun historian mukana, jatkuisiko rodunkehitys siitä huolimatta samaa rataa kuten nykytietämyksen omaavilla ihmisillä? Aivojen kapasiteetti on aivan erilainen kuin Homo Erectucsella, seisovalla ihmisellä 700 000 vuotta sitten. Jos ihmisen aivojen pinta-ala ja hermosolujen määrä kuten myös aivokapasiteetti kasvavat samalla tahdilla, kuin ihminen on tähän mennessä kehittynyt, mihin psyykkisiin toimintoihin aivomme pystyvät vielä tulevaisuudessa?

Jos ihmisillä on tarve luottaa jonkun suuremman johdatukseen, tulisiko tämä uusi ihmiskunta luomaan uskonkappaleita kuten nykyäänkin? Tämän päivän yhteiskunnan oikeuttamilla länsimaisilla uskonnoilla on se yhteinen vika, että hengellisten oppien paikkansapitävyydestä on pidetty aina huutoäänestys, jolla on ollut verinen loppu.

Lopulta kysymys on rahasta ja vallasta. Kellä valta, hän vallan pitäköön, koska sillä hallitaan rahaa. Siitä on henkisyys kaukana. Uskonnoksi nimitetty vallankäyttö on ollut jo keskiajalta saakka erimuotoista pelkoa, kiristystä, uhkailua ja lahjontaa, unohtamatta myöskään ruumiillista tai henkistä orjuutusta.

Onko ihmiskunta ollut vuosisatojen ajan niin helppo joukko käsitellä, että poppoo on voitu valjastaa mammonan kärryjen eteen noin vain? Eikö Jumaluutta voi sallia niin yksinkertaiselle joukolle?

Yksilön todellinen Jumaluuden löytäminen on maailman valtarakenteille vaarallista. Sen jälkeen onnellisiksi muuttuneita ihmisiä ei voisi enää hallita haluamisen ja omaisuuden avulla. Pelottavinta on se, että Jumaluus onkin valmiiksi meidän jokaisen sisällä. Se on horroksessa ja odottaa kärsivällisesti löytäjäänsä. Itse löytäminen on ainoa oikea tapa.

After all, we're all divine.

Tahto, halu ja himo

Henkisellä tiellä matkaaja törmää vastustukseen siellä sun täällä, varmaan siksi, ettei helppo tie kasvata ja muokkaa. Riippumatto heilahti pahan kerran heti alkuunsa. Syynä oli halu.

Omaa haluamistaan vastaan joutuu taistelemaan jatkuvasti. Materialismi on vihollinen nro 1, less is more. Aiemmin vapaa-aika kului ostoskeskuksissa maleskellen ja uutta tavaran paljoutta hypistellen. Tätä merkillistä puolta itsessä piti yllättäen pysähtyä analysoimaan.

Ilmiö nimeltä Tunne haluaa hankkia uutta, houkuttelevasti esille pantua omaisuutta. Tämän tunteen tullessa pitää ihan istua. Mikään järkisyy ei puolla asiaa. Käytetty on halvempaa ja ei edellytä uuden tuotantoa eli samalla säästää raaka-aineita. Kirpputorilta saa ostettua myös arkipäiväisiä, tavanomaisia esineitä, jotka eivät puoliväkisin leimaa käyttäjäänsä hipiksi. Mutta se halu. Mistä tämä tahtominen kumpuaa? Sieltä egosta?

Yleensä järki ja tunne kohtaavat juuri toisinpäin. Sitä sanotaan intuitioksi. Tunne kehottaa toimimaan tavalla, jota järki jarruttelee. Se on terveen järjen ja haihattelevan tunteen törmäys. Silloin puhutaan siitä, miten ego jyrää intuition, vaikka tunteen pitäisi antaa voittaa kädenvääntö. Halussa taas puhutaan käänteisestä ilmiöstä. Tunteella ei ole puhtaat päämäärät, vaan halu kumpuaa lopulta aina egosta. On halun vuoro näyttää intuitiolle, missä kaappi jököttää. Tietoinen järki yrittää argumentoida tunnetta vastaan, mutta on kaikesta puhumisesta huolimatta syyllinen haluamiseen.

Lopulta halu paisuu himoksi. Pakkomielteenomaisesti mieli haluaa omistaa, ostaa asioita, jotka ovat täysin tarpeettomia. Ihminen himoaa asioita, jotka saavat hänet näyttämään paremmalta ja vaikuttamaan menestyksekkäämmältä. Himo ajaa ohi muista, hetkellisemmistä ja herkemmistä asioista, syntyy vain polttava tarve omistaa, vaikkei siihen edes olisi varaakaan.

Otan kämmenelleni viimeisen valttikorttini: tahdon. Pidän pientä tahtoani kuperan kämmenen keskellä ja pohdin, mitä pieni tahto voi enää tehdä. Vaikka tahtoisin olla haluamatta, himoitsen, ymmärtämättä miksi. Mitä siis tehdä?

Beats me.

Ääni ja värähtely

Äänen vaikutus ihmiseen on kerrassaan merkillinen. Ääni täyttää elämän ja muuttuu nopeasti hälyksi. Kun sitä on paljon ja erilaista yhtäaikaa, se hermostuttaa. Kun sitä on vähän tai sopivasti ja on mahdollisuus keskittyä siihen, se tekee ihmeitä.

Luulen, että kyse on värähtelystä. Tietyntyyppinen ääni tuntuu miellyttävämmältä kuin toinen. Tiibetiläisiä soivia kulhoja on käytetty ehkä jo 3 000 vuotta sitten ja niiden on tarkoitus aikaansaada meditatiivinen tila. Kulhot ovat käytännössä käänteisiä kelloja, joita soitetaan erilaisella nahka- tai puupintaisella kapulalla. Värähtelevän äänen pitäisi rentouttaa ja ehkä auttaa myös keskittymään.

Myös kaiken alku, äänne "om", jää väreilemään pään onteloihin. Eri chakroille onkin omat ääneteensä, kaikissa samantyyppinen värähtely. Näitä kutsutaan bijaksi tai bija mantraksi, siemenmantraksi, jos saan itse suomentaa. Pelkkä om ei ehkä sittenkään riitä, jos energiatasot eri chakroissa haluaa paikata.

Silti kaikista kiinnostavin ääniin ja parantamiseen liittyvä ilmiö on Solfeggio. Kyseessä ovat eritaajuiset harmoniset äänet, joiden kerrotaan avaavan energiakenttiä ja poistavan negatiivista energiaa. Erään taajuuksista sanotaan jopa paikkaavan rikkoutunutta DNA:ta ja se on aika paljon sanottu. Korkeat taajuudet tuntuvat häiritseviltä alkuun, mutta ehkä siihen tottuisi, jos toimisi ohjeen mukaan ja kuuntelisi ääniä ennen nukkumaanmenoa päivittäin.

<edit 24.9.2012>: Riippumaton notkelmasta heräsi oivallus, että Ajattelijan kaikkein mieleisin reikissä käyttämä kappale sisältää tunnin verran harmonisia päällekkäisiä sointuja. Olisiko noin, että siitä löytyvät kaikki Solfeggion taajuudet? Olipahan niin tai näin, sen aikana aika pysähtyy ja energia virtaa hämmästyttävällä tavalla. <edit/>

Ehkä ääni, joka on Riippumaton kuluttajan olennainen elementti, saattaisi auttaa alkuun kadonneen meditaation kanssa. Sitä kokeillaan seuraavaksi.

Emotion junkie

Mikä ihmisen mieltä vaivaa? Se ei tyydy arkeen vaan janoaa koko ajan kokemuksia. Positiivisia, tietty. Entä jos elämä alkaa olla niitten jahtaamista? Vähentääkö se pienempien kokemusten arvostusta? Alkaako suuria tunnekuohuja etsiä riskejä koko ajan kasvattaen?

Milloin ihminen on huutokaupannut sielunsa suurille kokemuksille? Hetkessä eläminen voi muuttua hetkelliseksi heittäytymiseksi tunneaaltojen vietäväksi, jolloin ihminen lakkaa olemasta rauhaisa passiivi. Emotion junkie on aktiivinen toimija ja toimintaa määrää halu kokea vahvasti. Tällainen ihminen saa ympäristöstään hurjasti tunnepitoisia impulsseja, kaikkialta läheltään. Ovatko ne junkien luomia tunteita, vai ovatko ne todellisia? Aistiiko emotion junkie lämpimät tunteet vahvemmin kuin kanssaeläjät, ja mikä vielä parempi kysymys, voiko hän kaiken rakkaudentunteen ja lämpimien ailahdusten keskellä tuntea negatiivisia tunteita? Vai peittääkö hän vahvoilla tunnetiloillaan huonoja tunteita, kuvitteellisilla tunteilla tasaista taaperrusta? Eikö emotion junkie kestä arkea, vaikka toisaalta nauttii siitä niin, että siitä tulee yhtä rakkautta?

Kuinka suhteellista. Kuinka todellinen voi lopulta olla tila nimeltä tunne? Tunteet lienevät kemiaa, ja siinä olemuksessaan aitoja yksilön henkilökohtaisia kokemuksia. Araknofobiaa potevalle on turha sanoa, ettei hämähäkkejä tarvitse pelätä. Emotion junkielle taas on turha sanoa, ettet sinä ole rakastunut. Hän luultavasti on, omalla tavallaan. Mutta vain jos saa vastarakkautta. Emotion junkie ei jää itkemään perään, jos käy toisin. Hän jatkaa jo, tai on varmasti jatkanut jo aiemmin jossain toisaalla. Rakkaus on loppumaton voimavara, mutta aika ei. Jakautuminenkin on vaikeaa.

Riippumaton ajattelija ei ole tunnetasolla vahvimmillaan. Hän pitää asioiden analysoimisesta, tykkää pilkkoa ilmiöitä pieniksi ja suolistaa ne niin, että lopulta jäljellä on villakoiran ydin. Se ei tarkoita, etteikö hän tuntisi vahvasti. Joskus sitäkin, muttei välttämättä pidä voimakkaista tunnetiloista.

"Free from passion and desire,
You have stripped the thorns from the stem."
Buddha

Buddhakin oli sitä mieltä, että intohimo ja halu ovat huono homma, kun niistä pääsee eroon jakaa rauhaa muillekin, nyppii okaat varresta. Hetkessä elämistä ja voimakasta zen-tunnetta halu ja tahto häiritsevät. Asiat muuttuvat kovin subjektiivisiksi, kun niihin liittyy tunteita. Mindfulness häiriintyy tai jopa estyy. Riippumaton Ajattelija pitää tämänhetkisestä tunnetilasta. Tasaisesta tyytyväisyydestä ja järkähtämättömästä, mutta kiihkottomasta kiintymyksestä elämänsä pieniin ja suuriin ihmisiin.

Ilman suuria tunnepiikkejäkin rakkaus voi olla olemassa. Ja on koko ajan.

Määrittelen, siis olen

Inehmoisen elämä on yhtä rooliodotusta. Ollaan vanhempia, ystäviä, lapsia, kollegoita. Sen mukaan sitten käyttäydytään, mikä milloinkin tilanteeseen sopii. Sitä sanotaan sovinnaisuudeksi.

Jos joku ei täytä rooliodotusta, häntä katsotaan huvittuneena, säälien tai ärtyneesti, riippuen rikkomuksen laadusta. Polyamoristi hippiäiti on lapselleen varmasti ainoa oikea äiti, vaikka asuisikin kommuunissa. Länsimaisen sosiaalisen normiston mukaan se on kuitenkin epäilyttävää, eikä sovi altruistisen äitikuvan kehykseen. Äiti täyttää silti lapsen rooliodotuksen, kun ei lapselle ole muunlaista syötetty.

Äidin, ystävän ja parisuhteen olemuksien lokerot ovat valtavirran määrittelemiä. Jos jokin asia on epätyypillinen, on kiireesti etsittävä sopiva osasto, mihin ihminen on sovitettava. Erilaisuudessaan yksinäiset yksilöt eivät suostu vetämään vapaasti heiluvia jäseniään sisään, eikä näin ollen sopivan muotoista aukkoa ole elämän muotolaatikossa olemassakaan. Muun maailman määrittely-yritys on tuomittu epäonnistumaan.

Lokero luo myös turvallisuutta. Kun tietää, millainen on muiden mielestä ja ennen kaikkea tunnistaa sosiaalisten roolien sanattomasti sovitut odotukset, voi halutessaan täyttää ne. Kameleontin lailla voi saman viikon aikana pitää lasten retkiä, vetää hillittömät koomat reiveissä, harjoittaa hillitysti sossun tädin työtä ja suudella hiljaa huokaisten toista samanlaista muuntautujanaista.

Tärkeintä lopulta on, että säilyttää oman totuutensa. Jos ei tunne itseään, on turvallista kulkea muiden viitoittamaa tietä. Silloin on hyväksytty. Kun vihdoin oppii tuntemaan, tietää olevansa turvassa, vaikka astuisi sivuunkin. Sooloilu käy vaaralliseksi vasta sitten, kun antaa jonkun muun johdattaa kapealle polulle. Sieltä ei osaa yksin takaisin.

Eckhart Tolle: Kärsimys ja valinnat

Eckhart Tolle on rankattu jossain periamerikkalaisessa hapatuslistassa maailman tärkeimmäksi elossa olevaksi henkiseksi opettajaksi. Mies onkin kahlannut elämänsä aikana valtavat määrät kirjallisuutta ja mitä ilmeisimmin sisäistänyt lukemansa, jotta voisi jakaa sen meille muille. Tolle puhuu juuri niistä asioista, mitkä rassaavat Riippumattoman Ajattelijan mieltä: intuitio versus ego.

Tolle kertoo, kuinka ihmisen toimintaa ohjaa kärsimys. Turtana on mahdollista vaeltaa, mutta vain rajatun ajan. Kun ihmisen kärsimyksen määrä on liian suuri kannettavaksi, on alettava etsimään ulospääsyä. Mutta mistä tiedät, mikä ratkaisu on oikea? Millä valinnoilla pääsee oikealle tielle, ulos kurimuksesta?

Tolle kertoo TolleTVn videonpätkässä omaan arvoitukselliseen tyyliinsä hymyillen, miten valinnoilla ei lopulta ole väliä. Jokainen valinta vie perille, myös väärä. Hienoa, jos osaat valita oikean tien kerralla. Toisaalta vääräkin tie on hyvä valinta. Väärät valinnat aiheuttavat enenevässä määrin kärsimystä, joka ohjaa lopulta perille, koska siitä pyrkii pois. Lopputuloksen voi ajatella olevan aina sama. Ainakin niin kuvittelu luo turvallisuudentunteen ja hyvältä tuntuvan uskon kohtaloon.

Lopulta kohtalo - vai ne valinnat, kuka tietää tai edes piittaa - vie sinne minne pitääkin. Taas voi palata rypistelyn ja vastaan peppuroinnin merkitykseen: asiat menevät niinkuin on tarkoitettu.

Ps. Rekisteröidy TolleTV:n maksuttomaan osioon ja ota vastaan Tollen peruskurssi. Ei huono ratkaisu.

Ramana Maharshi: Kuka minä olen?

Sri Ramana Maharshi osasi sen, mitä Riippumaton Ajattelija ei tule ikinä oppimaan. Hän hiljentyi ja varjeli hiljaisuuttaan. Hänen opetuksensa tuli hiljaisuuden kautta. Niitä, jotka eivät ymmärtäneet hiljaisuuden sanomaa, hän kehotti itsetutkiskeluun. Hän nostatti ajatuksen tietoisesta läsnäolosta monien muiden opettajien tavoitettavaksi.

Hänen mukaansa tietoisuus on näyttö, jossa kaikki muut tapahtumat vilisevät. Keskitymme näytöllä viliseviin tapahtumiin, jotka kuitenkaan eivät ole sitä olennaista, pysyvää, vaan pelkkiä varjoja näytöllä. Olennaista on - mitä ilmeisimmin - näyttö.

Kuka minä olen? "Minä" on hänen mukaansa tärkein käsite, niitä on kaksi. On olemassa "valeminä" eli ego ja "minä" eli "Itse". Siihen tulisi keskittyä tiiviisti ja unohtaa kaikki muu tietoinen ajattelu. "Minän" löytyminen ei ole sinänsä tietoista tai älyllistä toimintaa, koska etsivä "minä" on tietoinen, eli ego. "Minän" löytyminen edellyttää kulkemista ajatusten vastavirtaan, kohti ajatusten lähdettä, kohti "Itseä".

Todiste "Itsen" olemassaolosta on uni. Siellä ego ei jyllää, läsnä on silti jokin eli Itse. Hämmästyttävää. Näin sen vain on oltava. Sinne pääsy edellyttää riippumattoon paneutumista ja taivaan tuijottamista, sekä fyysisistä rajoitteista luopumista, läsnäolemista.

Tämä kaikki avautuu varmasti sitten, kun on sen aika. Ja tämä oli vain raapaisu gurun ajatuksista. Odotan.

On kovin lohdullista, että mietiskely ei olekaan vastentahtoista ajatusten lävitse karhaamista, päinvastoin. Toisaalta se ei liene ajatusten pois työntämistä, vaan läsnäolevan itsen tuntosarvilla tunnustelua ja tulevien ajatusten hyväksymistä.

Kenen arvoja elät?

Voiko olla, että ihmissä on kaksi todellisuutta, sisäinen ja ulkoinen? Vaatimuksia satelee kaikkialta ympäristöstä, on toimittava hyväksyttävällä tavalla, jotta sopeutuisi yhteiskuntaan. Silti sisäpuolella on salaa erilaisia arvoja. Pummi, haaveilija, boheemi, mitä naitä nyt on, kaikenlaisia haihattelevia toisinajattelijoita.

Ympäröivään arvomaailmaan sopeutuminen, riippuen minkälaisen arvopeiton kukakin on ympärilleen päättänyt kietoa, on melkoinen tehtävä. Sielunsa voi toki myydä markkinataloudelle, viranomaistoiminnalle, tieteen harjoittamiselle, mikä elinkeino kullakin sattuu olemaan. Tässä sumussa voi elää vaikka kuinka monta vuotta, toiset jopa koko elämänsä ajan, ajattelematta ulkoa tulevia vaatimuksia ollenkaan. Valittuun arvovilttiin kuuluu kuitenkin olennaisesti sääntöjä, malleja ja vallitsevaa todellisuutta kuvaavia faktoja.

Entä sitten kun yksilön sisäinen todellisuus löytyy? Kaikilla se varmaan on olemassa, mutta sääntöjen kuristaessa ulkopuolelta, hiljaiseksi tukahdutettu ja vierailla arvoilla rauhalliseksi lääkitty. Kun yksilö voi sisäisesti riittävän pahoin, hän alkaa etsiä ulospääsyä. Nyt kurkistellaan arvopeitteen läpi  ja etsitään ulospääsyä, kunnes rakosesta lopulta näkyy päivänvaloa. Vasta sitten yksilö peiton alla huomaa: eihän tämä ole edes minun peittoni. Ja hetkinen, enhän minä itse edes heittänyt tätä päälleni! En minä edes halua tällaista vilttiä!

Sitten herää ultimate kysymys: Kuinka yhdistän ristiriitaiset ulkoiset ja sisäiset arvot? No, älä nyt tännepäin pälyile. Mistäs minä sen tietäisin?!

Tähtienvälisiä tuumauksia

Unen ja valveen raja on monelle se ainoa hetki, kun mieli saa luvan kanssa irrota vankeudestaan. Sinä pienenä turkoosina hetkenä ennen mustaa tuntee jotain, mitä ei koskaan muulloin. Silloin, kun sen hetken saa tietoisesti kiinni, ei sen toivoisi päättyvän. Sellaisena hetkenä kuulee kuiskauksia ja näkee utuisia kuvia, jotka rasahtavat riekaleiksi ja hiutuvat höyryksi,  tallentumatta lainkaan kovalevylle.

Minulle tuli näitä utuisuuksia terävämpi miete, kun heräsin yöllä. Mielessä oli hämmästyttävän kirkas ajatus, suorakulmaisin konkreettisin painokirjaimin ilmaistu: Olet itse oman elämäsi astronautti.  Tyypillistä, seppä olisikin liian perinteinen ajatus. Mistä näitä tulee, minusta itsestäni vai Wanhalta Pujoparralta? Tulipa mistä tahansa harmaan aineen mutkista tai maailmankaikkeudelta, se sai miettimään.

Asetelma ei ole ollenkaan outo. Teen nykyään ajatustyössäni tutkimusmatkaa asioihin ja ilmiöihin, jotka faktisesti ovat olemassa jossain. Meditaatio, henkivaellus, energiakentät, kaikki tuntematonta. Matkassa on kuitenkin riskinsä. En tiedä ollenkaan, kestänkö matkalla vallitsevat olosuhteet. Jos käy niin, että astronautin matka ihmiseen ja ihmisyyteen on liian raskas, en voi kääntyä takaisin. Miten käy puoliväliin pudonneille? Jäävätkö he pimeään painottomina kellumaan? Perillä uskon saavani kuitenkin samanlaisen kokemuksen kuin kuussa kävelijät: vain toiset saman kokeneet voivat sen ymmärtää. Mutta heidän kanssaan kosminen matka aina uusiin kohteisiin voi jatkua.

Stalker II: Ihoa ulkona, sisälmyksiä sisällä

Istun taas satamassa, missä on viitisenkymmentä muutakin nautiskelemassa hiljalleen inhimilliseksi viilenevän hellepäivän illasta. Ihmisiä on joka lähtöön, eri ikäisiä ja näköisiä. Vanha rouva ja vihainen sylikoira omissa rattaissaan. Ulkonäöltään tuttu, oikein komea mies isomman koiran kanssa.

Joka kerta paikalla on myös lukuisia parikymppisiä, Vero Modan ja Onlyn kasvatteja. Hoikat ja lihaksikkaat istuvat rinnakkain ja keskittyvät näyttämään hyvältä. Keskustelua heidän välillään ei toisinaan ole lainkaan ja joskus tuuli tuo mukanaan henkeviä otteita: "Niinku, tajuutsä, siis voi vittu".

Kertooko tämä ajatus enemmän tästä suihkurusketuksen ottaneesta hoikkaisesta hahmosta vai minusta? Ulkonäkö on kääntynyt itseään vastaan. Ylenkatse huokuu minusta, mutta katoaa tuuleen edes hipaisematta kohdettaan. Miksi julmasti aliarvioin ihmisen, joka ehkä seuran vuoksi käyttää saman viiteryhmän aka. pissisten kieltä? Hän voi hyvinkin olla opiskelijajärjestön puheenjohtaja oikeustieteen tiedekunnassa, tai hyvännäköinen myös valkoisessa lääkärintakissaan.

Tällä kertaa pilkka osui omaan nilkkaan.

Ihmisen arvo

Nyt on tunnustettava, että tämä ajatus on lainattu, mutta saa silti ihmettelemään ihmisyyttä. Sitä toimintaa onkin harjoitettu tänään isolla kädellä. Toisaalta, on vaikea enää luoda täysin uutta filosofista ajatusta, jossa mietittäisiin ihmisyyttä uudesta vinkkelistä, kaikki on lopulta vain lainaa.  Mutta asiaan:

Pimenevässä illassa silmäilin terassin pöydällä seisovan tuopin lävitse taivaalle. Täysikuu vääristyi raidakkaaksi lasituopin valujälkien lävitse ja näytti kutakuinkin samalta kuin se olisi heijastunut mustan veden väreilevästä pinnasta. Pöydän ääressä todettiin, että ihmisen mieli sisäistää korkeintaan parinsadan tuntemattoman ihmisen joukon olennaiseksi itselleen. Tämä joukko on se massa, joka sijaitsee lähelläni fyysisesti.

Luotiin kuvitteellinen rekonstruktio aseistetusta henkilöstä terassilla. Hän pyytää minulta pariakymppiä, ja uhkaa ampua yhtä monta ihmistä terassilta, ellen maksaisi. Toki kaivaisin kiireesti kuvettani. Ne random-henkilöt terassilta olisivat euron arvoisia jokainen. Jos taas hän uhkaisi ampua terassin väen sijaan yhtä monta Itä-Mongolian paimentolaista, tuskin maksaisin.

Tilanne muuttuisikin, jos palelisin jurtassa Mongoliassa. Tapaisin siellä saman pyssymiehen, joka uhkaisi ampua koko telttayhdyskuntani, kaikki randomit 20 henkeä samoin tein. Pelastus olisi sininen kaksikymppisen seteli. Jo vain vilahtaisi raha kourasta toiseen. Jos hän taas uhkaisi ampua saman verran juopuneita tuntemattomia kansalaisia itäsuomalaisen rokkibaarin terassilta, toteaisin, että anna mennä vain, kunhan viet sen torrakkosi pois täältä.

Arvotan siis ihmiset sen mukaan, mikä on heidän fyysinen etäisyytensä minusta. Vai suojelenko sillä omatuntoani ja mieltäni tappamisen tuomalta järkytykseltä? Mitä ei näe, se ei satuta.

Ihminen on eläimistä julmin.

Marionettien tapaamisista

Maailman tuntee joskus pieneksi. Kaikkialla on ihmisiä, joista kuka vain voisi tulla yllättäen toiselle tutuksi. Olen varma, että; ohi kävelevien ihmisten kohtalot olisi mahdollista saada tavalla tai toisella risteämään. Nuori nainen saattaa joutua palauttamaan ostamansa paidan kaupan myyjättärelle. Myyjä saattaisi kolaroida rollaattoria taluttavan kansalaisen kanssa, joka joisi kolhuista toivuttuaan kännit. Tuhdissa humalassa oleva nainen saattaisi krapuloissaan lukea näitä tekstejä ja saada kipinän kokeilla energiahoitoja. Minä taas joutuisin palauttamaan kauppaan viallisen paidan.

Ihmisiä tulee ja menee, elämät risteävät, kulkevat oman aikansa ja taas eroavat. Elämän virta, veri kosmisen suuruuden suonissa soljuu kuin turistivirta maiden rajoilla. Valtaväylät haarautuvat ajan kanssa pieniksi hiussuoniksi, joissa sopii kulkemaan enää yksi punasolu kerrallaan. Jokainen solu joutuu joskus kulkemaan yksinäset, ahtaat tiet, mutta palaa taas laskimoihin poukkoilemaan kaltaistensa joukkoon.

Samalla tavalla ihmiset risteilevät ajassa, törmäilevät toisiinsa ja rajoittaviin seinämiin. Erona on vuorovaikutus. Elämien ihmiset muokkaavat meitä omanlaisiksemme tahtomattaankin, joskus tarkoituksella. Sitä sanotaan manipuloinniksi, henkiseksi väkivallaksi tai kasvattamiseksi, näkökulmasta ja metodista riippuen.

Joskus elämät risteävät uudestaan, lukuisiakin kertoja. Miksi luopua ihmisistä, ellei heistä ole haittaa tai harmia, elleivät he kuluta voimavaroja suotta? Heidän mukanaan tulee aina uusia ihmisiä ja uusia kokemuksia. Samalla tavalla me hipaisemme muita, tartutamme naurun kassan poikaan ja olemme käytettävissä ystäville ja sellaisiksi haluaville.

Vaikeatkin tapaukset ovat ensimmäisellä kerralla tavattaessa tuoneet omat mausteensa jokaisen minuuteen, koska niin on kirjoitettu Tulevien Kirjaan. Yksilö nykyhetkessä ei olisi lainkaan sama ihminen ilman hankalikkojen tuomia kokemuksia. Meillä on kuitenkin näennäisen vapaa tahto, eikä ongelmia ole pakko kutsua luokseen, jos siihen voi vaikuttaa. Ellei voi, ne lähetetään kutsumattakin. Marionettien jäsenet heiluvat tuntemattoman käsikirjoituksen tahtiin. Master Of Puppets nykii lankoja levottoman riffin tahdissa. Sitä eivät nukkien puukorvat tule koskaan kuulemaan.

Jottabitit kadulla eli kvadriljoona yksikköä dataa torin laidalla

Istuin ja väijyin tapani mukaan ihmisiä. Sain kunnian jakaa ajatuksia ihmisen kanssa, jolla on itseänikin edistyneempi taito ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se tulee. Hetkessä kohosi yhteinen, jaettu ajatus ja ymmärrys ihmispaljoudesta: siitä käsittämättömästä datan määrästä, mitä kävelykatua ohitsemme kulki. Jokaisella oli omat muistonsa, unohdetut ja muistetut, yhdellä kadunmiehellä jo satoja, tuhansia, enemmänkin. Jokaisella oli haaveita, unelmia, pelkoja, kokemuksia, kaikenlaisia mietteitä ja asenteita päänsä sisällä. Datan määrä oli päätähuimaava, osa tiedostettuja, osa ei. Tera- tai petatavuja, eksa- vai pikotavuja, enemmänkin? Galaktisella tasolla käsittämättömiä lukemia.

Siinä torin laidalla puhellessa - ei vaan todellakin keskustellessa - kosmisen yhteyden melkein tunsi, samalla kun koki itsensä niin valtavan pieneksi. Tiedon ja puhtaan olemisen paljous hurmasi, sai taas kerran riemukkaaseen oivaltamisen tilaan. Mitkä sanoinkuvaamattomat määrät ihmisyyttä ja energioita kadulla virtasi.

Silti oman pienen itseni sisällä on samanlainen datan paljous, jota käsittelen itselleni ominaisella tavalla. Meissä kaikissa asuu pieni jumaluus, jota ilmennämme.  Olemme suuremman suunnittelemia ja tarkoituksen omaisuutta, egollamme vain lainassa. Pitäkäämme siitä huolta, psyykkisellä ja fyysisellä tasolla.

After all, we're everybody divine.

Mindfulness

Kaikkien stalkkereiden on syytä pitää termi mielessä. Se on avain rauhaan ja zeniläisten koulukuntien mukaan jopa yksi osatekijä valaistumisessa, tie sinne.

Väärällä tavalla meditoiminen on vaikeaa. Ajatuksien pois ajaminen vilkkaista aivoista on mahdoton tehtävä, vaikka tekisi parhaansa sulkeakseen ympäristön ärsykkeet pois. Ajatukset poukkoilevat juuri niinkuin ei pitäisi. Kun pyrkii käskyttämään vapaasti vaeltaneiden villihevosten laumaa, nehän säntäävät kaikkiin ilmansuuntiin. Koska ajatusten ajomiehiä on käytettävissä vain yksi, ei voi tehdä kovin vakuuttavaa ketjua ohjaamaan niitä kohti sumppua ja hallinnan alle. Päämäärätön ajojahti saa turhautumaan ja kokemaan epäonnistumista. Ja miten oikeastaan kukaan voi epäonnistua, kun kyseessä ovat omat ajatukset? 

Siksi tietoinen läsnäolo tuo helpotusta. On helpompaa pysäyttää hetki, painaa henkistä pausea ja seurata ympäristöään. On helpompaa keskittyä asioihin, jotka ovat tässä ja nyt: näkyvän auton vinossa roikkuvaan rekisterikilpeen, kuumaan asfalttiin, mistä vasta satanut vesi on haihtumassa höyrynä tai tapaan, jolla nuori tyttö koskettaa kasvojaan keskustellessaan puolitutun pojan kanssa. 

Miksi hätistellä vaivalloisesti pois sitä, mikä tekee sinusta sinut, miksi harjoittaa päätöntä itse-eksorsismia? Levotonkin sielu saa vapautuksen ja pysähtyy, kun saa luvan kanssa keskittyä ärsykkeisiin ympäristössään. Henki sulautuu ympäristöön ja ego unohtuu täysin. Hetkessä tapahtuu järkyttävä määrä asioita, joita kaikkia ei voi silmä nähdä. Onneksi kaikki viisi aistia saavat osallistua havainnointiin, mikä tekee koko hurjasta aistimaailmasta  juuri siinä hetkessä kokonaisuuden.

Ihminen on vain keskusyksikkö, johon viisi pääkaapelia yhdistyy, ja joka kokoaa havainnoista tilanteen ja hetken. Lopulta kaikki vain tapahtuu ja yksilö, tämä havainnoija, on kaiken ulkopuolella. On hullaannuttavan riemastuttavaa ajatella saavansa kaikesta - aivan kaikesta - ympäriltään värähtelyjä, skannata tunnelmia. Kun sen kokee, tuntee kuuluvansa johonkin uudella tavalla. Kaikkialle, mutta samalla ei mihinkään. Silti molemmat ajatukset ovat rauhoittavia.

Koko touhu kuittaantuu helposti haaveiluksi. Sehän on kovin kiellettyä, kun ihminen ei ole juuri silloin suorittamassa mitään. Olkoon. Pysähtyminen pitäisi tehdä pakolliseksi. Tekihän sadun mukaan Yläkerrankin ukko sen tempun sunnuntaina. Minä aion tehdä sen joka päivä.

Stalker I - huviretki indeed

Täällä minä olen, omassa elementissäni. Olen sulkeutunut omaan zen-kuplaani nappikuulokkeitten avulla ja kehoni on pysähtynyt olutmukin ääreen. Mieleni kuitenkin seuraa ympäristöä ja ihmisolentoja kiinnostuneena.
Kahvilan seinien ssisällä on näennäisen rauhallista, mutta sosiaalisilla säännöillä peitellään todellisia tunteita ja faktoja ihon alle. Kehossa on vain yksi aukko, josta salaisuudet voivat karata ja se on keskellä naamaa. Joukon keskellä sitä mahdollisuutta ei yleensä haluta käyttää nolaamisen pelossa. Tarkalle ne ehkä silti paljastuvat. Ehkä.

Näen ainakin yhden pariskunnan, jonka parisuhde on loppusuoralla. He eivät hymyile, nainen suojaa itsensä vetämällä reidet rintaansa vasten. Molemmat puhuvat vuoroin puhelimiinsa, mutta eivät toisilleen. Nämä ihmiset ovat arjen vankeja, eivätkä enää pelastettavissa. Heinän siivet on nypitty irti ja Peter Pan miehen sisässä on kuollut. Heidän sisäinen, elämäniloinen lapsensa on hukutettu velvollisuuksien kaivoon. Erotkaa. Pian.

Näen myös miehen ja pienen tytön laiturilla. Tapa, jolla mies nostaa lapsen syliinsä, paljastaa, ettei mies ole lapsen isä. Luonnottomat liikkeet paljastavat, ettei hän ole ollut lapsen kanssa alusta asti, eikä ole kovin itsevarma tilanteessa. Lähistöllä on nainen ja pohdin, tuntevat he toisensa. Mitkä ovat miehen motiivit tai suhde naiseen? Haluaako mies käyttää tilanteen hyväkseen naisen vuoksi? Lapsi istuukin pian naisen viereen, heidän reidet ovat kiinni toisissaan. Mies, ole aito. Sellaisena nainen sinut haluaa.

Osunko edes osittain oikeaan? Selviääkö se koskaan? Haluan uskoa, että nämä ovat faktoja. Että olen havainnoinut oikein. Ihmisten motiivit eivät koskaan ole sitä, miltä ensin vaikuttaa.

Levottomat, minä ja Sartre

Löysin olotilaani kuvaavan tekstinpätkän en vähempää kuin Sartren Inhon alusta. Kuljen hänen jälkiään siihen saakka, kun hän alkaa kokea käsissään kuvotusta, eli ennen varsinaista tarinan alkua. Siihen yhtäläisyydet taitavat päättyä, ensilehdille.

Tunnistan itseni tavasta, jolla kertoja tarkkailee ympäristöä, unohtuu intensiivisesti seuraamaan tuntemattomien ihmisten toimia. Nykyisin sitä sanottaisiin stalkkaukseksi. Mies nauraa ääneen, kun tuntematon takaperin kävelevä nainen vilkuttaa lähteville tutuilleen, mutta kompastuu suoraan keltatakkisen neekerin käsivarsille. Molempien simultaaniyllätys kirvoittaa hörähdyksen sarkasmin marinoimasta hahmosta.
Sartren hahmo on ahdistunut, koska ei ymmärrä yllättävää muutosta joko ympäristössään tai itsessään. Muutostakaan hän ei osaa tarkemmin määritellä. Se on jotain, mikä saa epäilemään omaa mielenterveyttä, eteeristä ja abstraktia, mutta silti kovin todellista, koska koko tapa katsella maailmaa on yllättäen murtunut. Keskellä varmaa todellisuuden kalliota on rako, josta läikehtii jotain ennennäkemätöntä, tunnistamatonta ja pelottavaa. Joku painaa silmänsä koloon ja huokaa ihastuksesta, eikä enää koskaan onnekseen ole ennallaan. Toinen tunkee koloon savea, ettei tunnistamaton - eli vaarallinen - ilmiö pääsisi saastuttamaan turvallisuutta hänen ympärillään.

Rivit kuvaavat havainnoimista kovin tutulla tavalla. Valon heijastumia, värien ja muotojen estetiikkaa, ihmisruumiin liikeratoja, hajuja ja ääniä, mutta vahvasti tiedostaen ja läsnä ollen. Hahmo kokee huutomerkkimäistä korostuksen tunnetta, nämä havaitut ilmiöt ovat olennaisen tärkeitä, mutta miksi? Word.
Siinä missä kertoja kohtaa Inhon ja Kuvotuksen, minä kohtaan Ihastuksen ja Luottamuksen. Olisiko Pääjehu laittanut kirjan käteeni tätä pohdintaa varten, osoittamaan, että olen oikealla tiellä?

Jiddu Krishnamurti

Onko todella sittenkin olemassa joku, joka ajattelee samalla tavalla? Levoton mieli törmäsi Jiddu Krishnamurtiin 30 sekuntia sitten, kun tarkoitus oli vuodattaa tyhjyyden tunnetta. Mieli muuttui sekunneissa ja muutaman rivin jälkeen mielenkiinto oli vangittu:

"Totuus on poluton maa. Sitä ei voi löytää minkään organisaation, uskonlahkon, opinkappaleen, papin eikä seremonian avulla, ei filosofisen tiedon eikä psykologisen tekniikan keinoin. Se kohdataan käyttämällä vuorovaikutusta peilinä, ymmärtämällä oman mielemme sisältö, havainnoimalla, ei älyllisen, sisään kääntyneen erittelyn avulla." 

Krishnamurti korosti, että hänellä ei ole isänmaata eikä uskomuksia eikä hän kuulu mihinkään ryhmään tai kulttuuriin eikä halua sellaista perustaa, koska ryhmään kuuluminen erottaa ihmiset toisistaan ja johtaa konflikteihin ja sotiin. Hän kuitenkin perusti nimeään kantavia ja edelleen toimivia kouluja Intiaan, Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Niiden tarkoituksena on kasvattaa ihmisen mielen kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen ja elämisen taitoon. Vain syvä ymmärrys ihmisestä voi synnyttää sukupolven, joka haluaa ja osaa elää rauhassa. (Krishnamurti-tiedotusyhdistys 20.7.2012)

 Havainnoi ilman asenteita, ennakkoluuloja, lue ihmistä ja kuule, äläkä vain kuuntele, mitä hän sanoo. Voiko se olla niin helppoa? Veikkaan, että tökkää, jos luulee niin. Onko siis astuttava oman inhimillisen kontekstinsa ulkopuolelle ja irrotettava takaraivostaan plugi, jolla on kytköksissä historiaan, muihin ihmisiin, tarpeisiin ja pelkohin, kaikkeen siihen shaibaan, joka on muotoillut persoonan yksilön kuorien sisäpuolelle. Jos siihen pystyy, samalla varmasti tahtomattaan korottaa itsensä ihmisyytensä yläpuolelle. Siis luulen ma, eksynyt.

Tällä tasolla asioiden oivaltamisen on pakko sattua. Omia motiiveja ja haluja, raadollisia, maallisia ja itsekkäitä on pakko kääntyä katsomaan silmästä silmään. Ne ovat rumia, pelottavia ja saavat mielen matalaksi. Kuvitelmat oman itsen paremmuudesta romuttuvat hetkessä ja teräksinen itsetunto ulvoo ja kirkuu rakenteiden vääntelehtiessä tuskissaan ennen sortumista. Mutta sille tontille on varmasti hyvä rakentaa uutta. Jos siis uskaltaa. Tai sitten voi heittää peilin päälle shaalin ja painaa kaukosäätimestä TV:n kovemmalle, ettei kuulisi omia ajatuksiaan.

Oivallus. Sitoutumattomuus. Ei olettamuksia, pelkkää faktaa. Vastottain tutkintavankeuteen viskattu tiedemies sisäpuolellani koputtaa sellinsä ovea. Etsisitkö sittenkin vielä ne avaimet?

Mutta miten tähän liittyy jumaluus? Jääkö El Grande Croupier tällä erää puh pah pelistä pois? Ei kai sentään. Jostainhan ne mietteet ovat Jiddunkin päähän tupsahtaneet.

Typerehtimisistä ja typerehtimättömyyksistä

Kumpi ihminen on typerämpi, näköalattomaksi korkeasti koulutettu vai hanslankari täynnä maailmoja syleilevää tiedostamista? Tyhmä vai typerä, viisas vai älykäs, siinä on vissi ero.

Onko maailma moukaroinut lapsenmieliset avoimet ihmiset harmaiksi pukumiehiksi, joille numero merkitsee enemmän kuin adjektiivi, joilla laskutaito menee lukutaidon edelle? Onko tiede tuhonnut täysin avarakatseiset ihmiset, jotka leimataan lopulta new age-hörhöiksi? Joutuuko sateessa tanssiva joukko luomaan oman suomalaisen [huumeettoman?] Christianiansa, jossa saa ajatella miten haluaa ja jossa hymyillään ja nyökytellään erilaisille elämää ylläpitäville maailmankatsomuksille hyväksyvälla tavalla, ei tärkkikaulustavalla ylimielisesti virnuillen. Kaupungissa keskusteltaisiin rakentavasti ja otettaisiin ennakkoluulottomista näkemyksistä jokainen omaan onkeensa. Sitä sanotaan vuorovaikutteisuudeksi. Ehkä jossain murteessa myös kehitykseksi. 

Typerehtimistä on kysyä keskustelukumppanin ikää tai statusta voimassaolevassa yhteiskunnassa. Nämä kaikki on istutettu ihmiseen tällä hetkellä vallitsevien, ulkoapäin ohjattujen käsitysten mukaan. Kritiikitön, typerä ihmisparka on aivopesty toimimaan, niinkuin vallitsevan käsityksen mukaan tulee toimia olematta outo. 

Typerehtimätöntä on kysyä, olisiko kukaan ruohossa ringissä istuvista halukas saamaan reikihoitoa juuri sillä hetkellä tai minkävärisiä tunteita heillä on, bluussia ei lasketa, kun se on pukumiesten hyväksymä. Typerehtimätöntä on elää hetkessä ja mennä uimaan sillan alle työmatkalla, jos siihen on aikaa. Tukka märkänä ja pikkupöksyt taskussa voi mennä töihin, ellei satu olemaan missikisat iltapäivällä. Typerehtimätöntä on elää oikeasti ja olla aito. Typerehtimätöntä on olla vapaasti outo, sillä ketä se lopulta vahingoittaa, onnellinen outo ihminen? 

Jokainen voi alkaa elää haluamallaan tavalla vaikka heti, mutta jokaisen tulee kantaa vastuu siitä, miten se vaikuttaa muihin. Jos ei mitenkään, miksi pantata elämää sisällään? Sitä ei voi viedä arkkuun, eikä se kulu. Ja jos se taivuttaa jonkun muun suupielet hymyyn, hienoa. Sellainen elämä kannattelee itseä ja muita. Sellaista haluaisi tarjota se ainoa oikea jumaluus, elämänvoima, joka on koko homman takana. Se, jota kannattaa kumartaa, ja johon tulen joka ikisessä kirjoituksessa palaamaan. Ehkä sille tulisi keksiä nimi.

Henkimaailman aavesärkyä

Kun haluaa paremmaksi fyysisesti tai henkisesti, lie pakko valita kipeä tie. Se sattuu.

Ruumiilliset harjoitukset tuovat euforisen olon, jos niitä tekee säännöllisesti. Mutta ne sattuvat. Terve sielu terveessä ruumiissa on taatusti faktaa. Fysiikastaan huolta pitävä jaksaa paremmin kaikkea rasitusta.

Mutta ei tänne ole tultu fyysisistä asioista läpisemään, vaikka psykofyysisiä kokonaisuuksia oltaisiinkin. Mentaalipuolella sattuu samalla tavalla. Kun puhutaan henkisestä kehityksestä siinä mielessä, että aivoissa alkaa syntyä omia ajatuksia, alkaa kivistää. Aivot haluavat tietoa henkisiltä foorumeilta, eri uskonkappaleista, myös psyykkiset kyvyt alkavat kiinnostaa. Tiedonjano kuivaa henkistä kurkkua. Uskomaton alkaakin tuntua varsin uskottavalta.

Kivistys muuttuu jomotukseksi. Miksi en tunne ketään, joka painisi näitten asioiden kanssa? Miksi minulle ei ole annettu aihetodisteita, jotain konkreettista hahmoa, joka voisi näistä minulle kertoa? Omakohtaisesti mieluiten? Miksi ymmärrys ja valaistus antavat odottaa? Tuskastuminen alkaa astua kuvioihin, ëikö valaistuminen voisi nyt jo tulla? Jossain on jotain, Buddhakin sen jo tiesi, mutta mitä se on ja liikuttaako se koskaan minua?

Särky täyttää päivät. Miksi se ei jo tule? Henkisen kasvun ensimmäisiä oireita on malttamaton halu ottaa vastaan kaikki heti. Tietenkään kukaan ei voi olla kypsä heti. Tiedonhaku ja asioiden pureskelu omalle ajatusmaailmalle sopivaksi kypsyttää hiljalleen. Sieltä se tulee, kun on sen aika. Sitten kun tietoisuuden sallitaan tulevan, Big Ol´ sallii.

Kaiken tämän keskellä, mielen myllerryksessä on hyvä muistaa, että tossujen on hyvä liikuttaa joskus maata. Sonia Choquett suosittaa maadoittamista, ettei leijuisi kokonaan [epä]todellisuudesta pois. Maadoittamiseen sopii hänen mukaansa hyvin liikunta tai muu arkinen touhu. Niin kevyitä ja korkeita sieluja emme vielä ole, etteikö maallisia velvollisuuksia tulisi täyttää. Siksi olemme täällä.

Tasapainon löytyessä kaikki on lopulta varmasti hyvin. Päivät täyttyvät hymyllä, itkunkin läpi. Riippumaton ajattelija jää odottamaan omaa osaansa. Sitä osaa jo odottaa ja ellei sitä tule, tyytyy sitten siihen. Niin lie tarkoitettu.

Kohtalo

Aikuisuuteen kasvava kolmikymppinen ihminen etsii jotain, mihin uskoa. Yleisesti tunnustetut näkemykset jumaluuksista tuntuvat liian valmiiksi pureskellulta ja uskonto sinänsä on vain tapa ohjailla suuria ihmisjoukkoja. Jos sitä alkaa tarkemmin miettiä, eikö se jo itsessään ole aika epäilyttävää? Maailman valtauskonnot - ehkä buddhalaisuutta lukuunottamatta - ovat juuri tätä huttua.

Omaa juttua ei tunnu löytyvän mistään. Onko olemassa joku joukko, joka uskoisi samoin kuin minä: Maailmankaikkeudessa on joku suurempi voima, kohtalonkaltainen, joka ohjaa meitä. Sattumaa ei ole olemassakaan, vaan kaikki on ennalta määrätty. Vastoinkäymiset tapahtuvat siksi, että niitten kautta mahdollistuisi jokin suurempi, tärkeämpi päämäärä. Toisaalta ne voisivat kasvattaa meitä jokaista, valmistaa tai kypsyttää tulevaa varten, jotta tulevaisuus olisi ylipäänsä mahdollista.

Rimpuilu, se on turhaa. Koska kaikki on jo ennalta määrätty, on turha rimpuilla vastaan. Toisaalta, jos joku haluaa yrittää, go ahead. Sekin on silloin määrätty ja päämäärään ei pääsisi taistelematta vastaan jotakin näennäistä vastaan, mikä kuitenkaan ei tule olemaan lopullinen päämäärä.

Kaiken fatalistisen hapatuksen päälle on kuitenkin todettava, että se ei ole ainoa oikea totuus. Ihmisellä on valinnanvapaus nyt ja aina. Voit tehdä millaisia valintoja ikinä haluat, eikä kukaan mahda sille mitään. Kannat kuitenkin vastuun valinnoistasi aivan itse. Sama pätee seurauksiin, huonoista ja hyvistä teoista seuraa aina jotakin, joskus ennalta tiedossa olevaa, mutta joskus täysin arvaamatonta. Ja se on aina parasta.

Kaikki. Tapahtuu. Syystä.

Pääsiäsen dilemma

"Äiti, onko tämä totta?"

Tulipahan nyt mieleeni jumaluuksista ja korkeimmista voimista. Kun lapsi katseli seurakunnan kerhossa näytelmää Jeesuksesta pääsiäisaikaan, heräsi kysymys. Aikuinen joutui hetkeksi pysähtymään. Vaikka ilmeinen vastaus onkin "ei", kuinka sen voi selittää lapselle vetämättä mattoa uskonnon opettajalta, suurelta ja kalliilta kirkkorakennukselta puhumattakaan papeista, joilla on niinkin tärkeä tehtävä kuin saattaa meidät viimeiselle matkalle?

Mutisin jotain ja totesin, että tämä on tosi vanha juttu, tarinat joskus vähän muuttuvat matkan varrella ja lopulta kukaan ei muista, miten se alunperin meni. Joskus varmaan on elänyt mies nimeltä Jeesus Nasaretilainen, mutta niin varmaan myös intialainen prinssi Sakyamuni, tai profeetta Zarathustra. Yskin vähän kouraani ja änkytin, että suurin osa maailman ihmisistä on päättänyt uskoa tähän tarinaan Jeesuksesta ja siitä, että hän olisi jonkun näkymättömän jumalan poika.

"Mutta miten puput ja noidat liittyvät Jeesukseen?" Stagella kärsittiin juuri silloin kovasti. Ollaanpa nyt hiljaa, etteivät näyttelijät häiriinny.