Paljon kirjoitetaan sielunvaelluksesta, karmasta, jälleensyntymästä ja sielunkumppanuudesta. Ne kaikki ovat vivahteeltaan erilaisia asioita, joita Riippumaton Ajattelija nyt itselleen selventää. Syy näihin selviää omakohtaisista kokemuksista, ihan tuolta lopusta sitten.
Ajattelija mieluusti käyttää faktisia lähteitä, joihin wikipediaa ei voi lukea. Jostain on silti lähdettävä liikkeelle. Ainakaan linkki sinne ei katoa ikinä, vaan se uudelleenohjataan. Niitten pohjalta on sitten mukava muodostaa oma käsityksensä asioista, liittää omakohtaista kokemusta ja virutella kontekstia uuteen muotoon sellaiseksi, kuin itse haluaa.
Sielunvaellus ja karma lienevät melko samakantaisia juttuja. Sielu on irtain ja haahuilee erilaisissa hahmoissa ikuisuuden. Sen polku on ennalta arvaamaton. Kuitenkin sillä on kosminen sääntö, jonka mukaan se ei saa hypätä mihin hahmoon tahansa. Sen aiemmat teot vaikuttavat ja niiden arvokkuuden tai arvottomuuden mukaan määräytyy uusi olevaisuus. Tähän liittyy arvodilemma, mutta sitä aion käsitellä tuonnempana.
Jälleensyntymä on sitä miltä kuulostaakin. Hindulaisen ja buddhalaisen näkemyksen ero liittyy sieluun ja sen olevaisuuteen, mutta Ajattelija on genderblender ja yhdistää (lue: sotkee) sujuvasti aatteiden kulmakiviä. Ajattelija haluaa ajatella, että sielu on olemassa ja se on filosofiankin tuntema tietoisuus ihmisyydestä. Sanokoon kaikenmaailman lihavat nauravat miehet mitä tahansa, vaikka muuten ovatkin ah, niin kovin oikeassa.
Nyt kun käsitteet on mytistelty palloksi ja ne ovat juuri ja juuri pelastuneet pompahtamalla peltisankon reunasta takaisin lattialle, nousee käsittelyyn sielunkumppanuus. Viittausta ei tule, koska ei ole faktista informaatiota, mihin viitata. No, niin faktaa kuin sielusta nyt voi olla.
Sielunkumppani tulee tutuksi heti tai vasta myöhemmin, kun välisermi siirtyy ja tulee hätkähdyttävä tajuaminen. Miten en ole nähnyt tuota ihmistä tällä tasolla ennen? Toisaalta kun ensimmäisen kerran pääsee jyvälle suuremmasta totuudesta, henki-ihmisiä alkaa tupsahdella joka paikasta. Niitä tapaa työpaikoilla, ystäväpiirin kokoontumisissa, harrastuksissa, ravintoloissa. Kaikkia ei voi lukea sielunkumppaniksi, ehkä henkiystäviksi korkeintaan. Kuitenkin tieto siitä, miten toinen tajuaa suuremman suunnitelman samalla tavalla, saa aikaan yhteyden, joka tuntuu joka kerta vahvalta.
Sitten on ilmiö ihmisen fyysisen kehon muistista, joka notkauttaa riippumattoa oudosti. Onko sielu jakautunut tietoiseen ja tiedostamattomaan osaan? Onko sielulla olemassa tietoinen osa, joka tiedostaa hengen tasolla, että kahden ihmisen ajatusmaailmat kohtavat. Toinen, tiedostamaton puoli toimii kehon muistina. Alustuksena voi sanoa, että Riippumaton Ajattelija on koskematon. Hän ei pidä vieraiden ihmisten koskettamisesta ja pitää muuria korkealla. Sivulliselle ei tule edes mielitekoa koskettaa, halata tai taputtaa olkapäälle, koska niin ei vain voi tehdä. Kun kuitenkin jostain putkahtaa ihminen, joka saa luvan rikkoa rajat, tuntuukin oudosti sille, että keho muistaa sen ihmisen ja päästää läpi. Aivot, sielu, mieli, mikä se nyt onkaan, eivät tunne ihmistä ja tuntosarvet tutkailevat vielä, mutta iho tunnistaa jo. Kuin keho morjenstaisi toista: "missäs te olette olleet niitten aivojenne kanssa? Olenkin jo odotellut." Tuttavallisesti ja voi jatkaa mihin ikinä joskus on jäätykin, toisessa ajassa ja paikassa.
Toinen juttu on se, jos aivot ja ruumis tekevät yhteistyötä, mutta vain puolet? Onko fraasi kehojen muistista paikkaansa pitävä? Aivojen sympatia nyt on vanha juttu, mutta miksi maailmankaikkeus tarjoaisi tätä toista vaihtoehtoa? Mikä tarkoitus sellaisella olisi, jos sellaista siis ylipäänsä tapahtuisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti