Kun riippumatto vielä heilui helteisessä tuulenvireessä, Ajattelija purskautti ilmoille mietteen siitä, että kaikki asiat tapahtuvat syystä. Asioita aktiivisesti kotvasen pureskeltuaan on kuulemma vieläkin samaa mieltä. Ajatus on jalostunut edelleen, vaikka periaate onkin sama:
Kaikki asiat tapahtuvat syystä, joka ei välttämättä aina avaudu heti. Usko siihen, että niistä poikii aina hyvää, saa luottamaan tulevaan huonoinakin hetkinä.
Tähän mietteeseen Ajattelija on ottanut mukaan muut ihmiset. Koska elämme jatkuvassa riippuvuussuhteessa toisten olentojen kanssa, kohtalo saattaa poikia itsen lisäksi hyvää jollekin toiselle. Silloin se käyttää ihmistä hyvän välineenä. Ajattelijan uskomuksissa kohtalo on dominoefekti, jossa päätepistettä ei näy. Ihmisten dominorivi voi itse asiassa olla loputon, haarautua välillä ja kadota mäennyppylän taakse. Kukaan ei tiedä. Yksi palikka voi kaataa kaksi yhtäaikaa, ketju voi liittyä takaisin aiempaan, mistä se on jo kerran - tai ehkä kahdesti? - eronnut. Eikä kukaan voi siihen vaikuttaa. Mutta mihin kaikkeen se vaikuttaa?
Miksi sitten toisten on kuoltava turhaan? Onko se dominoilta kohtuutonta? Nyt kirkonmiehet kaavut liehuen haluavat muistuttaa, että meillä sitä muuten on sellainen Jeesus Nasaretilainen, joka kuoli toisten syntien vuoksi, koska niin kovin rakasti ihmiskuntaa. Etusormet tanassa saarnasmiehet hokevat, että jokainen ihminen pelastuu, vaikka on ah, niin kovin syntinen. Väärin, saarnaisi Ajattelija pienellä äänellään, jos hänellä vain olisi kuulijakunta. Karma. Siitä on kyse. Ei yhden kuolema oikeuta toisilta tuhansien vuosien vääryyttä. Virheellistä logiikkaa.
Tarpeeton kuolema on vaikea ymmärtää, mutta syksyn kostuttamassa riippumatossa makoileva fatalisti uskoo, että se on ollut maailmankaikkeuden kannalta välttämätön, ei tarpeeton alkuunkaan. Ajattelija ei pidä sanasta "uhri", koska sana sisältää objektinomaisesti egon. Jos kuitenkin vastustaja on päättänyt syödä jonkun pelinappulan laudaltaan, ei se ole tapahtunut syyttä. Takana on suunnitelma ja tarkoitus, johon tarvitaan myös kaikkia muita nappuloita. Suunnitelma saattoi vaatia "uhrin", joka lopulta koitui suurempien massojen eduksi. Valitettavaa, mutta tarpeellista.
Voiko olla, että kohtalo uhraa ihmiset, joilla on huono karma nykyisessä tai edellisissä elämissä? Raskas karma on ollut kantajalleen taakka ja kohtalo on uhrannut yksilön, jotta monien muiden, joiden karma on kevyempi, saisivat mahdollisuuden parempaan? Heidän jumalinen annoksensa hyvyyttä edellyttäisi karman näkökulmasta vähempiarvoisten eliminoimista? Ehkä nämä hyvät ihmiset poikisivat dominon lailla jotakin hienoa muille ihmisille, vaikka todelliset syy-seuraus-suhteet eivät heille itselleen koskaan selviäkään?
Riippumaton ajattelija on lakannut pohtimasta "miksi?" Se on täysin tarpeetonta analysointia ja järkeistämistä asioista, jotka ovat korkeamman kädessä. Jos on aivan pakko miettiä tuota sanaa, lähestymisen voi ottaa kiitollisuuden kannalta. Vastausta ei nimittäin ole. Syytä voi arvailla sitten myöhemmin, kun tapahtuman todelliset vaikutukset ovat selvinneet. Ja useimmiten ne eivät selviä koskaan.
sunnuntai 30. syyskuuta 2012
torstai 27. syyskuuta 2012
Teologiaa - jumalia vai jumalattomuuksia?
Meidät suomalaiset on koulussa opetettu suhtautumaan uskontoon faktana. Ainakin vielä meidän 70-luvulla syntyneiden luokissa veisattiin virsiä urkuharmoonin säestyksellä. Kun pienet koululaiset ovat vastaanottavaisessa iässä, opettajan auktoriteettia ei kyseenalaisteta ja totena kerrotut tarinat Golgatalta uppoavat yleisöön kuin pirun hiilihanko syntisten persuksiin. Jos tosipohjaista tietoa etsitään, jopa Golgatan todellinen sijainti on edelleen kiistanalainen. Ja se kuitenkin oli nimensä mukainen pääkallonpaikka.
Myöhemmin nuori alkaa jo itsekin ihmetellä asioita. Kristinuskon opit alkavat vaikuttaa merkillisiltä ja kun asiaa tarkemmin miettii, motiivit uskonpuhdistuksiin ja uskonsotiin ovat olleet kaikkea muuta kuin jumallähtöisiä. Kirkko on pelotellut, uhkaillut ja kahminut häikäilemättä aneita. Kieli pidettiin sitkeästi latinana ja vastaavasti ortodokseilla kirkkoslaavina. Olkoonkin, että "oma" kieli on nykyään vahvistanut uskontokuntien sisäistä identiteettiä, mutta se ei liene ollut alkuperäinen tarkoitus. Pelokas kirkkokansa katseli kauhuissaan rikkaiden kirkonmiesten saarnaamia hornan liekkejä seinämaalauksista ja kuunteli latinankielisiä saarnanlurituksia ymmärtämättä mitään muuta kuin uhkaavat äänenpainot.
Riippumaton Ajattelija harhautti itsensä taas, otsa kurtussa jäi pohtimaan loppusyksyn kostuttama heinänkorsi suussaan uskonnon julmuutta ja julkeaa moraalin taivuttelua. Tarkoitus oli kuitenkin nostaa teologia tieteenalana uskontoa korkeammalle jalustalle. Ajatus teologiasta tieteenä tuntui alkuun naurettavalta, miten joku sellainen voi olla tiedettä, josta ei ole edes faktisia todisteita? Historia ei puolla täysin Jeesuksenkaan olemassaoloa, vaikka todisteita vastaavanoloisesta hepusta on olemassa. Mies tuskin kuitenkaan on aineettoman hengen tuotoksia, aka. Jumalan poika.
Teologiasta tekee mielenkiintoisen se, että itseasiassa se tutkii uskomista ja uskomiseen liittyviä ilmiöitä sekä sen historiaa. Hyvä on, se kuulostaa jo tieteeltä. Onhan olemassa angelologiakin, tieteenlaji joka tutkii enkeleitä, mutta vinkkeli on samankaltainen, uskonnollisen ilmiön tutkimus. Uskontotiede puolestaan vertailee ennakkoluulottomasti eri uskontoja, kun teologiparat haluavat pysyä omalla tontillaan ja keskittyä omaan uskonnonalaansa. Teologit tarvitsevat jumalan ja jumaluuden, jota tutkia. Filosofiankaltaiset itämaiset uskonnot ovat toinen juttu.
Buddhalaisuus on maailmanuskonto, joka ei välttämättä edes vaadi jumaluuksia keneltäkään, mutta ei niitä kiistäkään. Kestäisikö sotien raatelema, julmuudella valtansa saanut länsimainen uskonto vertailua sellaisen vastapelurin kanssa, jonka tärkein periaate on karma, ja yksi tärkeimmistä neuvoista "tee hyvää"? Buddhalaisuus ei edellytä katumista, se ohjaa suoraan parempaan ihmisyyteen ilman pelkoa ja ahdistusta, jopa ilman jumalaa?
God has left the building. Destiny hasn't ever even entered.
Myöhemmin nuori alkaa jo itsekin ihmetellä asioita. Kristinuskon opit alkavat vaikuttaa merkillisiltä ja kun asiaa tarkemmin miettii, motiivit uskonpuhdistuksiin ja uskonsotiin ovat olleet kaikkea muuta kuin jumallähtöisiä. Kirkko on pelotellut, uhkaillut ja kahminut häikäilemättä aneita. Kieli pidettiin sitkeästi latinana ja vastaavasti ortodokseilla kirkkoslaavina. Olkoonkin, että "oma" kieli on nykyään vahvistanut uskontokuntien sisäistä identiteettiä, mutta se ei liene ollut alkuperäinen tarkoitus. Pelokas kirkkokansa katseli kauhuissaan rikkaiden kirkonmiesten saarnaamia hornan liekkejä seinämaalauksista ja kuunteli latinankielisiä saarnanlurituksia ymmärtämättä mitään muuta kuin uhkaavat äänenpainot.
Riippumaton Ajattelija harhautti itsensä taas, otsa kurtussa jäi pohtimaan loppusyksyn kostuttama heinänkorsi suussaan uskonnon julmuutta ja julkeaa moraalin taivuttelua. Tarkoitus oli kuitenkin nostaa teologia tieteenalana uskontoa korkeammalle jalustalle. Ajatus teologiasta tieteenä tuntui alkuun naurettavalta, miten joku sellainen voi olla tiedettä, josta ei ole edes faktisia todisteita? Historia ei puolla täysin Jeesuksenkaan olemassaoloa, vaikka todisteita vastaavanoloisesta hepusta on olemassa. Mies tuskin kuitenkaan on aineettoman hengen tuotoksia, aka. Jumalan poika.
Teologiasta tekee mielenkiintoisen se, että itseasiassa se tutkii uskomista ja uskomiseen liittyviä ilmiöitä sekä sen historiaa. Hyvä on, se kuulostaa jo tieteeltä. Onhan olemassa angelologiakin, tieteenlaji joka tutkii enkeleitä, mutta vinkkeli on samankaltainen, uskonnollisen ilmiön tutkimus. Uskontotiede puolestaan vertailee ennakkoluulottomasti eri uskontoja, kun teologiparat haluavat pysyä omalla tontillaan ja keskittyä omaan uskonnonalaansa. Teologit tarvitsevat jumalan ja jumaluuden, jota tutkia. Filosofiankaltaiset itämaiset uskonnot ovat toinen juttu.
Buddhalaisuus on maailmanuskonto, joka ei välttämättä edes vaadi jumaluuksia keneltäkään, mutta ei niitä kiistäkään. Kestäisikö sotien raatelema, julmuudella valtansa saanut länsimainen uskonto vertailua sellaisen vastapelurin kanssa, jonka tärkein periaate on karma, ja yksi tärkeimmistä neuvoista "tee hyvää"? Buddhalaisuus ei edellytä katumista, se ohjaa suoraan parempaan ihmisyyteen ilman pelkoa ja ahdistusta, jopa ilman jumalaa?
God has left the building. Destiny hasn't ever even entered.
Inside the box - rooliodotuksia
Jokaisella meillä on oma roolimme tässä yhteiskunnassa eli tässä ajassa sekä ympäristössä. Jokainen on samalla oma kokonaisuutensa, mutta josta on näkyvissä elettävässä hetkessä vain omanlaisensa pala, sirpale kuin peilitalon seinässä, riippuen mistä vinkkelistä yksilöä katsoo.
Samaan lihaan on leimattu monta erilaista roolia: isä, opiskelija, ystävä, rakastettu, maalivahti, rattiraivo kuljettaja. Jokainen tuo itsestään näkyviin sen puolen, mikä kussakin tilanteessa on omasta mielestä sopivaa, sopimatonkin pääsee joskus esille. Aina näkemykset oman itsen ja kuulijoitten suhteen eivät kohtaa. Teologiaa opiskelevan miehen ei odoteta iskevän juttua rennosti, vaan hänen odotetaan saarnaavan hiljaisella äänellä kuulijoilleen. Jos miehen kädessä nähdään alkoholipitoista juomaa, on piru irti. Hämmästyksen kruunaa, jos näkee miehen kiroilemassa moottoritien päällä. Hahmo ei vastaa odotuksia.
Se, että teologi ei toimi muodostetun ennakkoajatuksen mukaisesti, ei tarkoita sitä, että hän rikkoisi tietoisesti omaa rooliaan. Teologi voi olla myös ateisti, koska kuulijan oma tietämys käsitteestä "teologia" on virheellinen. Opiskelija pänttää tiedettä, joka tutkii jumaluuksia ja asioita, joita olennaisesti liittyy niihin uskomiseen. Se ei välttämättä tee hänestä itsestään niihin asioihin uskovaa, mitä häneltä tyypillisesti odotetaan. Teologi voi olla myös ateisti, joka suhtautuu tutkimuskohteeseensa viileän tieteellisesti, ulkopuolisesta näkökulmasta. Hänen tapauksessaan rooliodotus on väärä, koska luulo laatikosta on väärä, ei suinkaan sisältö.
Roolin huomaa rikkoutuneen, jos toimii odotusten vastaisesti. Seuraa hämmennys. Se raukka, jolla oli ennakko-odotuksia, järkyttyy. Kumpi se on, yksilö itse vai vastapuoli? Kehittyvätkö meidän omat rooliodotuksemme ulkoisen yhteiskunnan paineesta vai muodostammeko ne itse? Jos lakkaa yllättäen toimimasta roolin edellyttämällä tavalla, järkyttyykö itse siitä, että tuntee olonsa hyväksi?
Ihmisen itsetunto voisi hyvin olla myös egon vastakohta. Ympäristön rooliodotuksiin vastaaminen, jos jokin, on egon - siinä mielessä kun sitä Itsen määreenä käytetään - kannalta tärkeää, jos yksilö määrittelee itsensä ympäristön kautta. Siinä tapauksessa enemmistön rooliodotuksiin vastaaminen olisi huonon itsetunnon merkki. Itsetunnon vahvistumisen myötä halu toimia vastoin odotuksia kasvaa, rohkeus tehdä oman intuition mukaisesti lisääntyy. Se ei voi siis olla pelkkää egon sanelemaa toimintaa, vaan alku yksilön itsetuntemukselle ja uuden Itsen määrittelylle.
Epämukaviksi muuttuneiden roolien hylkäämisestä alkaa Minuuden löytäminen ja siihen tutustuminen. Sitä on edeltänyt Tollenkin kuvaileva kärsimys, joka on pakottanut tekemään uudenlaisia ratkaisuja ja hakemaan uusia arvoja. Sitä kautta, epämukavuuden avulla, löytyy rauha. Ei tarvitse kuin astua laatikon reunojen yli, väliäkö sillä, onko itse astunut laatikkoon vai onko joku muu vanginnut sinne. Laatikollakaan ei ole merkitystä, oli se miten hieno tai kuinka suuri tahansa.
Human, think outside the box. And take a leap.
Samaan lihaan on leimattu monta erilaista roolia: isä, opiskelija, ystävä, rakastettu, maalivahti, rattiraivo kuljettaja. Jokainen tuo itsestään näkyviin sen puolen, mikä kussakin tilanteessa on omasta mielestä sopivaa, sopimatonkin pääsee joskus esille. Aina näkemykset oman itsen ja kuulijoitten suhteen eivät kohtaa. Teologiaa opiskelevan miehen ei odoteta iskevän juttua rennosti, vaan hänen odotetaan saarnaavan hiljaisella äänellä kuulijoilleen. Jos miehen kädessä nähdään alkoholipitoista juomaa, on piru irti. Hämmästyksen kruunaa, jos näkee miehen kiroilemassa moottoritien päällä. Hahmo ei vastaa odotuksia.
Se, että teologi ei toimi muodostetun ennakkoajatuksen mukaisesti, ei tarkoita sitä, että hän rikkoisi tietoisesti omaa rooliaan. Teologi voi olla myös ateisti, koska kuulijan oma tietämys käsitteestä "teologia" on virheellinen. Opiskelija pänttää tiedettä, joka tutkii jumaluuksia ja asioita, joita olennaisesti liittyy niihin uskomiseen. Se ei välttämättä tee hänestä itsestään niihin asioihin uskovaa, mitä häneltä tyypillisesti odotetaan. Teologi voi olla myös ateisti, joka suhtautuu tutkimuskohteeseensa viileän tieteellisesti, ulkopuolisesta näkökulmasta. Hänen tapauksessaan rooliodotus on väärä, koska luulo laatikosta on väärä, ei suinkaan sisältö.
Roolin huomaa rikkoutuneen, jos toimii odotusten vastaisesti. Seuraa hämmennys. Se raukka, jolla oli ennakko-odotuksia, järkyttyy. Kumpi se on, yksilö itse vai vastapuoli? Kehittyvätkö meidän omat rooliodotuksemme ulkoisen yhteiskunnan paineesta vai muodostammeko ne itse? Jos lakkaa yllättäen toimimasta roolin edellyttämällä tavalla, järkyttyykö itse siitä, että tuntee olonsa hyväksi?
Ihmisen itsetunto voisi hyvin olla myös egon vastakohta. Ympäristön rooliodotuksiin vastaaminen, jos jokin, on egon - siinä mielessä kun sitä Itsen määreenä käytetään - kannalta tärkeää, jos yksilö määrittelee itsensä ympäristön kautta. Siinä tapauksessa enemmistön rooliodotuksiin vastaaminen olisi huonon itsetunnon merkki. Itsetunnon vahvistumisen myötä halu toimia vastoin odotuksia kasvaa, rohkeus tehdä oman intuition mukaisesti lisääntyy. Se ei voi siis olla pelkkää egon sanelemaa toimintaa, vaan alku yksilön itsetuntemukselle ja uuden Itsen määrittelylle.
Epämukaviksi muuttuneiden roolien hylkäämisestä alkaa Minuuden löytäminen ja siihen tutustuminen. Sitä on edeltänyt Tollenkin kuvaileva kärsimys, joka on pakottanut tekemään uudenlaisia ratkaisuja ja hakemaan uusia arvoja. Sitä kautta, epämukavuuden avulla, löytyy rauha. Ei tarvitse kuin astua laatikon reunojen yli, väliäkö sillä, onko itse astunut laatikkoon vai onko joku muu vanginnut sinne. Laatikollakaan ei ole merkitystä, oli se miten hieno tai kuinka suuri tahansa.
Human, think outside the box. And take a leap.
maanantai 24. syyskuuta 2012
Immanuel Kant: Transsendentaalinen olio?
Kantin ajatukset edellyttävät maallikolta synapsien letille punomista. Aivot menevät solmulle helposti, mutta jos ajatuksen sisäistää, voi ehkä kulkea jatkossakin hieman nyrjähtäneenä.Ehkä jopa asteen verran onnellisempana. Koska onni, sehän koostuu murusista.
Kant piti aineellisia olioita ihmisen mielen luomina ilmiöinä, jotka mieli sijoittaa aikaan, paikkaan ja syy-seuraus-suhteeseen muun ympäristön kanssa a priori eli synnynnäisesti itselleen ominaisella tavalla. Hän tarkoitti tällä esiehtoja, mitkä eivät edellytä aiempaa kokemusta kyseisestä oliosta. Todellisuudessa olioita ei ole olemassakaan sen kaltaisina kuin yksilö on ne havainnoinut, olio on vain havaintojen kaltainen ilmiö. Hankalaa, mutta saa kiehtovalla tavalla ymmärtämään ja viehättymään. Ajatus ei olekaan pieni, sehän on valtava ja rönsyilee hetkessä!
Asiaan liittyy myös näkökulma a posteriori. Kun olioista alkaa kertyä kokemusta, jotka täydentävät tiedostamista a priori, alkaa kuva oliosta muokkautua ja hahmottua aiempaa tiedostamista täydellisempänä. Riippumaton ajattelija haluaa nyt nostaa etusormen pystyyn, keskeyttää Kantin ajattelun ja muodostaa itsenäisen mielipiteen. Lekottelija uskoo, ettei kummassakaan vaiheessa, a priori tai a posteriori, kukaan voi kokea asioita identtisellä tavalla, koska jokaisen oma kokemusmaailma ja aiempi eletty elämä on muokannut mielipiteitä ja havainnointitapaa yksilölliseksi. Näemme jokainen kaiken erilaisin silmin, koska olioihin liittyy kokemuksen tuomia tunteita, jotka taas muokkaavat asennetta olioita kohtaan. Tämän on varmaan todennut joku filosofi heti Kantin jälkeen jo 300 vuotta sitten, mutta koska Ajattelijalla on vahva columna vertebralis, kestää kantti tunnustaa, että inehmoisen havaintomaailma on seuraava tutkimuskohde, johon Ajattelija ei kaiken miettimisen keskellä ole ehtinyt paneutua.
Tsot tsot, ei saa harhautua. Länsimaisen filosofian suuruuksilla on juttu kesken. Kant määrittelee trassendentaaliseksi kaiken tiedon, joka koskee tapaa, jolla voimme tuntea oliot jo ennen niiden kokemista. Tämä kuulostaa vahvasti intuitiolta, ja siitä Kantkin puhuu. Hän tuskin tarkoittaa sitä samassa mielessä kuin täällä lähiön kulmilla on opittu intuitio tuntemaan, mutta osittain kuitenkin kyllä. Arkikielessä intuitio on tunne. Kantin intuitio on kuitenkin ennen kaikkea olion hahmottamista sellaisena kuin se mielen ennaltaohjelmoitujen esiehtojen mukaan on, olion kulloisessakin ajassa ja paikassa. Kun kuvioon astuu ego, joka vasta tässä vaiheessa tuo mukanaan tunteet, kokemukset ja mielipiteet, intuitio on jo väistynyt. Olio ei saa enää olla vapaa asenteista.
Tästäkin asiasta saisi näpyteltyä paljon ja vähän päälle, mutta jääköön. Pääasia, että Riippumaton keinuttaja sai todeta, että intuition ja egon väliset valtasuhteet pätevät tiedemiestenkin keskuudessa. Miksi ei sitten meidän tavallisten itsetutkiskelijoiden? Transkendentaaliin olotilaan olisi ihana päästä. Ota asiat niinkuin ne ovat. Sulje pois kaikki, mikä ei ole totta, asenteet, olettamukset, tunteet. Koe vain se, mitä on.
Ja tyyneys. Siinä se on. Ole hyvä.
Kant piti aineellisia olioita ihmisen mielen luomina ilmiöinä, jotka mieli sijoittaa aikaan, paikkaan ja syy-seuraus-suhteeseen muun ympäristön kanssa a priori eli synnynnäisesti itselleen ominaisella tavalla. Hän tarkoitti tällä esiehtoja, mitkä eivät edellytä aiempaa kokemusta kyseisestä oliosta. Todellisuudessa olioita ei ole olemassakaan sen kaltaisina kuin yksilö on ne havainnoinut, olio on vain havaintojen kaltainen ilmiö. Hankalaa, mutta saa kiehtovalla tavalla ymmärtämään ja viehättymään. Ajatus ei olekaan pieni, sehän on valtava ja rönsyilee hetkessä!
Asiaan liittyy myös näkökulma a posteriori. Kun olioista alkaa kertyä kokemusta, jotka täydentävät tiedostamista a priori, alkaa kuva oliosta muokkautua ja hahmottua aiempaa tiedostamista täydellisempänä. Riippumaton ajattelija haluaa nyt nostaa etusormen pystyyn, keskeyttää Kantin ajattelun ja muodostaa itsenäisen mielipiteen. Lekottelija uskoo, ettei kummassakaan vaiheessa, a priori tai a posteriori, kukaan voi kokea asioita identtisellä tavalla, koska jokaisen oma kokemusmaailma ja aiempi eletty elämä on muokannut mielipiteitä ja havainnointitapaa yksilölliseksi. Näemme jokainen kaiken erilaisin silmin, koska olioihin liittyy kokemuksen tuomia tunteita, jotka taas muokkaavat asennetta olioita kohtaan. Tämän on varmaan todennut joku filosofi heti Kantin jälkeen jo 300 vuotta sitten, mutta koska Ajattelijalla on vahva columna vertebralis, kestää kantti tunnustaa, että inehmoisen havaintomaailma on seuraava tutkimuskohde, johon Ajattelija ei kaiken miettimisen keskellä ole ehtinyt paneutua.
Tsot tsot, ei saa harhautua. Länsimaisen filosofian suuruuksilla on juttu kesken. Kant määrittelee trassendentaaliseksi kaiken tiedon, joka koskee tapaa, jolla voimme tuntea oliot jo ennen niiden kokemista. Tämä kuulostaa vahvasti intuitiolta, ja siitä Kantkin puhuu. Hän tuskin tarkoittaa sitä samassa mielessä kuin täällä lähiön kulmilla on opittu intuitio tuntemaan, mutta osittain kuitenkin kyllä. Arkikielessä intuitio on tunne. Kantin intuitio on kuitenkin ennen kaikkea olion hahmottamista sellaisena kuin se mielen ennaltaohjelmoitujen esiehtojen mukaan on, olion kulloisessakin ajassa ja paikassa. Kun kuvioon astuu ego, joka vasta tässä vaiheessa tuo mukanaan tunteet, kokemukset ja mielipiteet, intuitio on jo väistynyt. Olio ei saa enää olla vapaa asenteista.
Tästäkin asiasta saisi näpyteltyä paljon ja vähän päälle, mutta jääköön. Pääasia, että Riippumaton keinuttaja sai todeta, että intuition ja egon väliset valtasuhteet pätevät tiedemiestenkin keskuudessa. Miksi ei sitten meidän tavallisten itsetutkiskelijoiden? Transkendentaaliin olotilaan olisi ihana päästä. Ota asiat niinkuin ne ovat. Sulje pois kaikki, mikä ei ole totta, asenteet, olettamukset, tunteet. Koe vain se, mitä on.
Ja tyyneys. Siinä se on. Ole hyvä.
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
Jos eilistä ei olisi - HUOM! Sisältää pelkkiä kysymyksiä
Millainen olisi todellisuus, jos unohtaisi kaiken opitun? Hämmennyksissään yksilö tuskin osaisi nauttia uusista kokemuksista ja aistihavainnoista, koska evoluution luoma selviytymisvaisto kirkuisi koko ajan hälytyksiä asioista, jotka osoittautuisivat myöhemmin arjeksi. Perustuisiko kokemusten kerääminen aluksi aistinautintojen sijaan turvallisuuteen? Sitä elämä lienee alkuihmisillä ollut.
Alkurytinän jälkeen, kun akuutti selviytyminen olisi turvattu, mukavuuteen pyrkivä olento täyttäisi perustarpeensa. Entä sitten? Arvot ja moraali ovat pyyhkiytyneet muun historian mukana, jatkuisiko rodunkehitys siitä huolimatta samaa rataa kuten nykytietämyksen omaavilla ihmisillä? Aivojen kapasiteetti on aivan erilainen kuin Homo Erectucsella, seisovalla ihmisellä 700 000 vuotta sitten. Jos ihmisen aivojen pinta-ala ja hermosolujen määrä kuten myös aivokapasiteetti kasvavat samalla tahdilla, kuin ihminen on tähän mennessä kehittynyt, mihin psyykkisiin toimintoihin aivomme pystyvät vielä tulevaisuudessa?
Jos ihmisillä on tarve luottaa jonkun suuremman johdatukseen, tulisiko tämä uusi ihmiskunta luomaan uskonkappaleita kuten nykyäänkin? Tämän päivän yhteiskunnan oikeuttamilla länsimaisilla uskonnoilla on se yhteinen vika, että hengellisten oppien paikkansapitävyydestä on pidetty aina huutoäänestys, jolla on ollut verinen loppu.
Lopulta kysymys on rahasta ja vallasta. Kellä valta, hän vallan pitäköön, koska sillä hallitaan rahaa. Siitä on henkisyys kaukana. Uskonnoksi nimitetty vallankäyttö on ollut jo keskiajalta saakka erimuotoista pelkoa, kiristystä, uhkailua ja lahjontaa, unohtamatta myöskään ruumiillista tai henkistä orjuutusta.
Onko ihmiskunta ollut vuosisatojen ajan niin helppo joukko käsitellä, että poppoo on voitu valjastaa mammonan kärryjen eteen noin vain? Eikö Jumaluutta voi sallia niin yksinkertaiselle joukolle?
Yksilön todellinen Jumaluuden löytäminen on maailman valtarakenteille vaarallista. Sen jälkeen onnellisiksi muuttuneita ihmisiä ei voisi enää hallita haluamisen ja omaisuuden avulla. Pelottavinta on se, että Jumaluus onkin valmiiksi meidän jokaisen sisällä. Se on horroksessa ja odottaa kärsivällisesti löytäjäänsä. Itse löytäminen on ainoa oikea tapa.
After all, we're all divine.
Alkurytinän jälkeen, kun akuutti selviytyminen olisi turvattu, mukavuuteen pyrkivä olento täyttäisi perustarpeensa. Entä sitten? Arvot ja moraali ovat pyyhkiytyneet muun historian mukana, jatkuisiko rodunkehitys siitä huolimatta samaa rataa kuten nykytietämyksen omaavilla ihmisillä? Aivojen kapasiteetti on aivan erilainen kuin Homo Erectucsella, seisovalla ihmisellä 700 000 vuotta sitten. Jos ihmisen aivojen pinta-ala ja hermosolujen määrä kuten myös aivokapasiteetti kasvavat samalla tahdilla, kuin ihminen on tähän mennessä kehittynyt, mihin psyykkisiin toimintoihin aivomme pystyvät vielä tulevaisuudessa?
Jos ihmisillä on tarve luottaa jonkun suuremman johdatukseen, tulisiko tämä uusi ihmiskunta luomaan uskonkappaleita kuten nykyäänkin? Tämän päivän yhteiskunnan oikeuttamilla länsimaisilla uskonnoilla on se yhteinen vika, että hengellisten oppien paikkansapitävyydestä on pidetty aina huutoäänestys, jolla on ollut verinen loppu.
Lopulta kysymys on rahasta ja vallasta. Kellä valta, hän vallan pitäköön, koska sillä hallitaan rahaa. Siitä on henkisyys kaukana. Uskonnoksi nimitetty vallankäyttö on ollut jo keskiajalta saakka erimuotoista pelkoa, kiristystä, uhkailua ja lahjontaa, unohtamatta myöskään ruumiillista tai henkistä orjuutusta.
Onko ihmiskunta ollut vuosisatojen ajan niin helppo joukko käsitellä, että poppoo on voitu valjastaa mammonan kärryjen eteen noin vain? Eikö Jumaluutta voi sallia niin yksinkertaiselle joukolle?
Yksilön todellinen Jumaluuden löytäminen on maailman valtarakenteille vaarallista. Sen jälkeen onnellisiksi muuttuneita ihmisiä ei voisi enää hallita haluamisen ja omaisuuden avulla. Pelottavinta on se, että Jumaluus onkin valmiiksi meidän jokaisen sisällä. Se on horroksessa ja odottaa kärsivällisesti löytäjäänsä. Itse löytäminen on ainoa oikea tapa.
After all, we're all divine.
lauantai 15. syyskuuta 2012
Tahto, halu ja himo
Henkisellä tiellä matkaaja törmää vastustukseen siellä sun täällä, varmaan siksi, ettei helppo tie kasvata ja muokkaa. Riippumatto heilahti pahan kerran heti alkuunsa. Syynä oli halu.
Omaa haluamistaan vastaan joutuu taistelemaan jatkuvasti. Materialismi on vihollinen nro 1, less is more. Aiemmin vapaa-aika kului ostoskeskuksissa maleskellen ja uutta tavaran paljoutta hypistellen. Tätä merkillistä puolta itsessä piti yllättäen pysähtyä analysoimaan.
Ilmiö nimeltä Tunne haluaa hankkia uutta, houkuttelevasti esille pantua omaisuutta. Tämän tunteen tullessa pitää ihan istua. Mikään järkisyy ei puolla asiaa. Käytetty on halvempaa ja ei edellytä uuden tuotantoa eli samalla säästää raaka-aineita. Kirpputorilta saa ostettua myös arkipäiväisiä, tavanomaisia esineitä, jotka eivät puoliväkisin leimaa käyttäjäänsä hipiksi. Mutta se halu. Mistä tämä tahtominen kumpuaa? Sieltä egosta?
Yleensä järki ja tunne kohtaavat juuri toisinpäin. Sitä sanotaan intuitioksi. Tunne kehottaa toimimaan tavalla, jota järki jarruttelee. Se on terveen järjen ja haihattelevan tunteen törmäys. Silloin puhutaan siitä, miten ego jyrää intuition, vaikka tunteen pitäisi antaa voittaa kädenvääntö. Halussa taas puhutaan käänteisestä ilmiöstä. Tunteella ei ole puhtaat päämäärät, vaan halu kumpuaa lopulta aina egosta. On halun vuoro näyttää intuitiolle, missä kaappi jököttää. Tietoinen järki yrittää argumentoida tunnetta vastaan, mutta on kaikesta puhumisesta huolimatta syyllinen haluamiseen.
Lopulta halu paisuu himoksi. Pakkomielteenomaisesti mieli haluaa omistaa, ostaa asioita, jotka ovat täysin tarpeettomia. Ihminen himoaa asioita, jotka saavat hänet näyttämään paremmalta ja vaikuttamaan menestyksekkäämmältä. Himo ajaa ohi muista, hetkellisemmistä ja herkemmistä asioista, syntyy vain polttava tarve omistaa, vaikkei siihen edes olisi varaakaan.
Otan kämmenelleni viimeisen valttikorttini: tahdon. Pidän pientä tahtoani kuperan kämmenen keskellä ja pohdin, mitä pieni tahto voi enää tehdä. Vaikka tahtoisin olla haluamatta, himoitsen, ymmärtämättä miksi. Mitä siis tehdä?
Beats me.
Omaa haluamistaan vastaan joutuu taistelemaan jatkuvasti. Materialismi on vihollinen nro 1, less is more. Aiemmin vapaa-aika kului ostoskeskuksissa maleskellen ja uutta tavaran paljoutta hypistellen. Tätä merkillistä puolta itsessä piti yllättäen pysähtyä analysoimaan.
Ilmiö nimeltä Tunne haluaa hankkia uutta, houkuttelevasti esille pantua omaisuutta. Tämän tunteen tullessa pitää ihan istua. Mikään järkisyy ei puolla asiaa. Käytetty on halvempaa ja ei edellytä uuden tuotantoa eli samalla säästää raaka-aineita. Kirpputorilta saa ostettua myös arkipäiväisiä, tavanomaisia esineitä, jotka eivät puoliväkisin leimaa käyttäjäänsä hipiksi. Mutta se halu. Mistä tämä tahtominen kumpuaa? Sieltä egosta?
Yleensä järki ja tunne kohtaavat juuri toisinpäin. Sitä sanotaan intuitioksi. Tunne kehottaa toimimaan tavalla, jota järki jarruttelee. Se on terveen järjen ja haihattelevan tunteen törmäys. Silloin puhutaan siitä, miten ego jyrää intuition, vaikka tunteen pitäisi antaa voittaa kädenvääntö. Halussa taas puhutaan käänteisestä ilmiöstä. Tunteella ei ole puhtaat päämäärät, vaan halu kumpuaa lopulta aina egosta. On halun vuoro näyttää intuitiolle, missä kaappi jököttää. Tietoinen järki yrittää argumentoida tunnetta vastaan, mutta on kaikesta puhumisesta huolimatta syyllinen haluamiseen.
Lopulta halu paisuu himoksi. Pakkomielteenomaisesti mieli haluaa omistaa, ostaa asioita, jotka ovat täysin tarpeettomia. Ihminen himoaa asioita, jotka saavat hänet näyttämään paremmalta ja vaikuttamaan menestyksekkäämmältä. Himo ajaa ohi muista, hetkellisemmistä ja herkemmistä asioista, syntyy vain polttava tarve omistaa, vaikkei siihen edes olisi varaakaan.
Otan kämmenelleni viimeisen valttikorttini: tahdon. Pidän pientä tahtoani kuperan kämmenen keskellä ja pohdin, mitä pieni tahto voi enää tehdä. Vaikka tahtoisin olla haluamatta, himoitsen, ymmärtämättä miksi. Mitä siis tehdä?
Beats me.
torstai 13. syyskuuta 2012
Ääni ja värähtely
Äänen vaikutus ihmiseen on kerrassaan merkillinen. Ääni täyttää elämän ja muuttuu nopeasti hälyksi. Kun sitä on paljon ja erilaista yhtäaikaa, se hermostuttaa. Kun sitä on vähän tai sopivasti ja on mahdollisuus keskittyä siihen, se tekee ihmeitä.
Luulen, että kyse on värähtelystä. Tietyntyyppinen ääni tuntuu miellyttävämmältä kuin toinen. Tiibetiläisiä soivia kulhoja on käytetty ehkä jo 3 000 vuotta sitten ja niiden on tarkoitus aikaansaada meditatiivinen tila. Kulhot ovat käytännössä käänteisiä kelloja, joita soitetaan erilaisella nahka- tai puupintaisella kapulalla. Värähtelevän äänen pitäisi rentouttaa ja ehkä auttaa myös keskittymään.
Myös kaiken alku, äänne "om", jää väreilemään pään onteloihin. Eri chakroille onkin omat ääneteensä, kaikissa samantyyppinen värähtely. Näitä kutsutaan bijaksi tai bija mantraksi, siemenmantraksi, jos saan itse suomentaa. Pelkkä om ei ehkä sittenkään riitä, jos energiatasot eri chakroissa haluaa paikata.
Silti kaikista kiinnostavin ääniin ja parantamiseen liittyvä ilmiö on Solfeggio. Kyseessä ovat eritaajuiset harmoniset äänet, joiden kerrotaan avaavan energiakenttiä ja poistavan negatiivista energiaa. Erään taajuuksista sanotaan jopa paikkaavan rikkoutunutta DNA:ta ja se on aika paljon sanottu. Korkeat taajuudet tuntuvat häiritseviltä alkuun, mutta ehkä siihen tottuisi, jos toimisi ohjeen mukaan ja kuuntelisi ääniä ennen nukkumaanmenoa päivittäin.
<edit 24.9.2012>: Riippumaton notkelmasta heräsi oivallus, että Ajattelijan kaikkein mieleisin reikissä käyttämä kappale sisältää tunnin verran harmonisia päällekkäisiä sointuja. Olisiko noin, että siitä löytyvät kaikki Solfeggion taajuudet? Olipahan niin tai näin, sen aikana aika pysähtyy ja energia virtaa hämmästyttävällä tavalla. <edit/>
Ehkä ääni, joka on Riippumaton kuluttajan olennainen elementti, saattaisi auttaa alkuun kadonneen meditaation kanssa. Sitä kokeillaan seuraavaksi.
Luulen, että kyse on värähtelystä. Tietyntyyppinen ääni tuntuu miellyttävämmältä kuin toinen. Tiibetiläisiä soivia kulhoja on käytetty ehkä jo 3 000 vuotta sitten ja niiden on tarkoitus aikaansaada meditatiivinen tila. Kulhot ovat käytännössä käänteisiä kelloja, joita soitetaan erilaisella nahka- tai puupintaisella kapulalla. Värähtelevän äänen pitäisi rentouttaa ja ehkä auttaa myös keskittymään.
Myös kaiken alku, äänne "om", jää väreilemään pään onteloihin. Eri chakroille onkin omat ääneteensä, kaikissa samantyyppinen värähtely. Näitä kutsutaan bijaksi tai bija mantraksi, siemenmantraksi, jos saan itse suomentaa. Pelkkä om ei ehkä sittenkään riitä, jos energiatasot eri chakroissa haluaa paikata.
Silti kaikista kiinnostavin ääniin ja parantamiseen liittyvä ilmiö on Solfeggio. Kyseessä ovat eritaajuiset harmoniset äänet, joiden kerrotaan avaavan energiakenttiä ja poistavan negatiivista energiaa. Erään taajuuksista sanotaan jopa paikkaavan rikkoutunutta DNA:ta ja se on aika paljon sanottu. Korkeat taajuudet tuntuvat häiritseviltä alkuun, mutta ehkä siihen tottuisi, jos toimisi ohjeen mukaan ja kuuntelisi ääniä ennen nukkumaanmenoa päivittäin.
<edit 24.9.2012>: Riippumaton notkelmasta heräsi oivallus, että Ajattelijan kaikkein mieleisin reikissä käyttämä kappale sisältää tunnin verran harmonisia päällekkäisiä sointuja. Olisiko noin, että siitä löytyvät kaikki Solfeggion taajuudet? Olipahan niin tai näin, sen aikana aika pysähtyy ja energia virtaa hämmästyttävällä tavalla. <edit/>
Ehkä ääni, joka on Riippumaton kuluttajan olennainen elementti, saattaisi auttaa alkuun kadonneen meditaation kanssa. Sitä kokeillaan seuraavaksi.
tiistai 4. syyskuuta 2012
Emotion junkie
Mikä ihmisen mieltä vaivaa? Se ei tyydy arkeen vaan janoaa koko ajan kokemuksia. Positiivisia, tietty. Entä jos elämä alkaa olla niitten jahtaamista? Vähentääkö se pienempien kokemusten arvostusta? Alkaako suuria tunnekuohuja etsiä riskejä koko ajan kasvattaen?
Milloin ihminen on huutokaupannut sielunsa suurille kokemuksille? Hetkessä eläminen voi muuttua hetkelliseksi heittäytymiseksi tunneaaltojen vietäväksi, jolloin ihminen lakkaa olemasta rauhaisa passiivi. Emotion junkie on aktiivinen toimija ja toimintaa määrää halu kokea vahvasti. Tällainen ihminen saa ympäristöstään hurjasti tunnepitoisia impulsseja, kaikkialta läheltään. Ovatko ne junkien luomia tunteita, vai ovatko ne todellisia? Aistiiko emotion junkie lämpimät tunteet vahvemmin kuin kanssaeläjät, ja mikä vielä parempi kysymys, voiko hän kaiken rakkaudentunteen ja lämpimien ailahdusten keskellä tuntea negatiivisia tunteita? Vai peittääkö hän vahvoilla tunnetiloillaan huonoja tunteita, kuvitteellisilla tunteilla tasaista taaperrusta? Eikö emotion junkie kestä arkea, vaikka toisaalta nauttii siitä niin, että siitä tulee yhtä rakkautta?
Kuinka suhteellista. Kuinka todellinen voi lopulta olla tila nimeltä tunne? Tunteet lienevät kemiaa, ja siinä olemuksessaan aitoja yksilön henkilökohtaisia kokemuksia. Araknofobiaa potevalle on turha sanoa, ettei hämähäkkejä tarvitse pelätä. Emotion junkielle taas on turha sanoa, ettet sinä ole rakastunut. Hän luultavasti on, omalla tavallaan. Mutta vain jos saa vastarakkautta. Emotion junkie ei jää itkemään perään, jos käy toisin. Hän jatkaa jo, tai on varmasti jatkanut jo aiemmin jossain toisaalla. Rakkaus on loppumaton voimavara, mutta aika ei. Jakautuminenkin on vaikeaa.
Riippumaton ajattelija ei ole tunnetasolla vahvimmillaan. Hän pitää asioiden analysoimisesta, tykkää pilkkoa ilmiöitä pieniksi ja suolistaa ne niin, että lopulta jäljellä on villakoiran ydin. Se ei tarkoita, etteikö hän tuntisi vahvasti. Joskus sitäkin, muttei välttämättä pidä voimakkaista tunnetiloista.
"Free from passion and desire,
You have stripped the thorns from the stem."
Buddha
Buddhakin oli sitä mieltä, että intohimo ja halu ovat huono homma, kun niistä pääsee eroon jakaa rauhaa muillekin, nyppii okaat varresta. Hetkessä elämistä ja voimakasta zen-tunnetta halu ja tahto häiritsevät. Asiat muuttuvat kovin subjektiivisiksi, kun niihin liittyy tunteita. Mindfulness häiriintyy tai jopa estyy. Riippumaton Ajattelija pitää tämänhetkisestä tunnetilasta. Tasaisesta tyytyväisyydestä ja järkähtämättömästä, mutta kiihkottomasta kiintymyksestä elämänsä pieniin ja suuriin ihmisiin.
Ilman suuria tunnepiikkejäkin rakkaus voi olla olemassa. Ja on koko ajan.
Milloin ihminen on huutokaupannut sielunsa suurille kokemuksille? Hetkessä eläminen voi muuttua hetkelliseksi heittäytymiseksi tunneaaltojen vietäväksi, jolloin ihminen lakkaa olemasta rauhaisa passiivi. Emotion junkie on aktiivinen toimija ja toimintaa määrää halu kokea vahvasti. Tällainen ihminen saa ympäristöstään hurjasti tunnepitoisia impulsseja, kaikkialta läheltään. Ovatko ne junkien luomia tunteita, vai ovatko ne todellisia? Aistiiko emotion junkie lämpimät tunteet vahvemmin kuin kanssaeläjät, ja mikä vielä parempi kysymys, voiko hän kaiken rakkaudentunteen ja lämpimien ailahdusten keskellä tuntea negatiivisia tunteita? Vai peittääkö hän vahvoilla tunnetiloillaan huonoja tunteita, kuvitteellisilla tunteilla tasaista taaperrusta? Eikö emotion junkie kestä arkea, vaikka toisaalta nauttii siitä niin, että siitä tulee yhtä rakkautta?
Kuinka suhteellista. Kuinka todellinen voi lopulta olla tila nimeltä tunne? Tunteet lienevät kemiaa, ja siinä olemuksessaan aitoja yksilön henkilökohtaisia kokemuksia. Araknofobiaa potevalle on turha sanoa, ettei hämähäkkejä tarvitse pelätä. Emotion junkielle taas on turha sanoa, ettet sinä ole rakastunut. Hän luultavasti on, omalla tavallaan. Mutta vain jos saa vastarakkautta. Emotion junkie ei jää itkemään perään, jos käy toisin. Hän jatkaa jo, tai on varmasti jatkanut jo aiemmin jossain toisaalla. Rakkaus on loppumaton voimavara, mutta aika ei. Jakautuminenkin on vaikeaa.
Riippumaton ajattelija ei ole tunnetasolla vahvimmillaan. Hän pitää asioiden analysoimisesta, tykkää pilkkoa ilmiöitä pieniksi ja suolistaa ne niin, että lopulta jäljellä on villakoiran ydin. Se ei tarkoita, etteikö hän tuntisi vahvasti. Joskus sitäkin, muttei välttämättä pidä voimakkaista tunnetiloista.
"Free from passion and desire,
You have stripped the thorns from the stem."
Buddha
Buddhakin oli sitä mieltä, että intohimo ja halu ovat huono homma, kun niistä pääsee eroon jakaa rauhaa muillekin, nyppii okaat varresta. Hetkessä elämistä ja voimakasta zen-tunnetta halu ja tahto häiritsevät. Asiat muuttuvat kovin subjektiivisiksi, kun niihin liittyy tunteita. Mindfulness häiriintyy tai jopa estyy. Riippumaton Ajattelija pitää tämänhetkisestä tunnetilasta. Tasaisesta tyytyväisyydestä ja järkähtämättömästä, mutta kiihkottomasta kiintymyksestä elämänsä pieniin ja suuriin ihmisiin.
Ilman suuria tunnepiikkejäkin rakkaus voi olla olemassa. Ja on koko ajan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)