Määrittelen, siis olen

Inehmoisen elämä on yhtä rooliodotusta. Ollaan vanhempia, ystäviä, lapsia, kollegoita. Sen mukaan sitten käyttäydytään, mikä milloinkin tilanteeseen sopii. Sitä sanotaan sovinnaisuudeksi.

Jos joku ei täytä rooliodotusta, häntä katsotaan huvittuneena, säälien tai ärtyneesti, riippuen rikkomuksen laadusta. Polyamoristi hippiäiti on lapselleen varmasti ainoa oikea äiti, vaikka asuisikin kommuunissa. Länsimaisen sosiaalisen normiston mukaan se on kuitenkin epäilyttävää, eikä sovi altruistisen äitikuvan kehykseen. Äiti täyttää silti lapsen rooliodotuksen, kun ei lapselle ole muunlaista syötetty.

Äidin, ystävän ja parisuhteen olemuksien lokerot ovat valtavirran määrittelemiä. Jos jokin asia on epätyypillinen, on kiireesti etsittävä sopiva osasto, mihin ihminen on sovitettava. Erilaisuudessaan yksinäiset yksilöt eivät suostu vetämään vapaasti heiluvia jäseniään sisään, eikä näin ollen sopivan muotoista aukkoa ole elämän muotolaatikossa olemassakaan. Muun maailman määrittely-yritys on tuomittu epäonnistumaan.

Lokero luo myös turvallisuutta. Kun tietää, millainen on muiden mielestä ja ennen kaikkea tunnistaa sosiaalisten roolien sanattomasti sovitut odotukset, voi halutessaan täyttää ne. Kameleontin lailla voi saman viikon aikana pitää lasten retkiä, vetää hillittömät koomat reiveissä, harjoittaa hillitysti sossun tädin työtä ja suudella hiljaa huokaisten toista samanlaista muuntautujanaista.

Tärkeintä lopulta on, että säilyttää oman totuutensa. Jos ei tunne itseään, on turvallista kulkea muiden viitoittamaa tietä. Silloin on hyväksytty. Kun vihdoin oppii tuntemaan, tietää olevansa turvassa, vaikka astuisi sivuunkin. Sooloilu käy vaaralliseksi vasta sitten, kun antaa jonkun muun johdattaa kapealle polulle. Sieltä ei osaa yksin takaisin.

Eckhart Tolle: Kärsimys ja valinnat

Eckhart Tolle on rankattu jossain periamerikkalaisessa hapatuslistassa maailman tärkeimmäksi elossa olevaksi henkiseksi opettajaksi. Mies onkin kahlannut elämänsä aikana valtavat määrät kirjallisuutta ja mitä ilmeisimmin sisäistänyt lukemansa, jotta voisi jakaa sen meille muille. Tolle puhuu juuri niistä asioista, mitkä rassaavat Riippumattoman Ajattelijan mieltä: intuitio versus ego.

Tolle kertoo, kuinka ihmisen toimintaa ohjaa kärsimys. Turtana on mahdollista vaeltaa, mutta vain rajatun ajan. Kun ihmisen kärsimyksen määrä on liian suuri kannettavaksi, on alettava etsimään ulospääsyä. Mutta mistä tiedät, mikä ratkaisu on oikea? Millä valinnoilla pääsee oikealle tielle, ulos kurimuksesta?

Tolle kertoo TolleTVn videonpätkässä omaan arvoitukselliseen tyyliinsä hymyillen, miten valinnoilla ei lopulta ole väliä. Jokainen valinta vie perille, myös väärä. Hienoa, jos osaat valita oikean tien kerralla. Toisaalta vääräkin tie on hyvä valinta. Väärät valinnat aiheuttavat enenevässä määrin kärsimystä, joka ohjaa lopulta perille, koska siitä pyrkii pois. Lopputuloksen voi ajatella olevan aina sama. Ainakin niin kuvittelu luo turvallisuudentunteen ja hyvältä tuntuvan uskon kohtaloon.

Lopulta kohtalo - vai ne valinnat, kuka tietää tai edes piittaa - vie sinne minne pitääkin. Taas voi palata rypistelyn ja vastaan peppuroinnin merkitykseen: asiat menevät niinkuin on tarkoitettu.

Ps. Rekisteröidy TolleTV:n maksuttomaan osioon ja ota vastaan Tollen peruskurssi. Ei huono ratkaisu.

Ramana Maharshi: Kuka minä olen?

Sri Ramana Maharshi osasi sen, mitä Riippumaton Ajattelija ei tule ikinä oppimaan. Hän hiljentyi ja varjeli hiljaisuuttaan. Hänen opetuksensa tuli hiljaisuuden kautta. Niitä, jotka eivät ymmärtäneet hiljaisuuden sanomaa, hän kehotti itsetutkiskeluun. Hän nostatti ajatuksen tietoisesta läsnäolosta monien muiden opettajien tavoitettavaksi.

Hänen mukaansa tietoisuus on näyttö, jossa kaikki muut tapahtumat vilisevät. Keskitymme näytöllä viliseviin tapahtumiin, jotka kuitenkaan eivät ole sitä olennaista, pysyvää, vaan pelkkiä varjoja näytöllä. Olennaista on - mitä ilmeisimmin - näyttö.

Kuka minä olen? "Minä" on hänen mukaansa tärkein käsite, niitä on kaksi. On olemassa "valeminä" eli ego ja "minä" eli "Itse". Siihen tulisi keskittyä tiiviisti ja unohtaa kaikki muu tietoinen ajattelu. "Minän" löytyminen ei ole sinänsä tietoista tai älyllistä toimintaa, koska etsivä "minä" on tietoinen, eli ego. "Minän" löytyminen edellyttää kulkemista ajatusten vastavirtaan, kohti ajatusten lähdettä, kohti "Itseä".

Todiste "Itsen" olemassaolosta on uni. Siellä ego ei jyllää, läsnä on silti jokin eli Itse. Hämmästyttävää. Näin sen vain on oltava. Sinne pääsy edellyttää riippumattoon paneutumista ja taivaan tuijottamista, sekä fyysisistä rajoitteista luopumista, läsnäolemista.

Tämä kaikki avautuu varmasti sitten, kun on sen aika. Ja tämä oli vain raapaisu gurun ajatuksista. Odotan.

On kovin lohdullista, että mietiskely ei olekaan vastentahtoista ajatusten lävitse karhaamista, päinvastoin. Toisaalta se ei liene ajatusten pois työntämistä, vaan läsnäolevan itsen tuntosarvilla tunnustelua ja tulevien ajatusten hyväksymistä.

Kenen arvoja elät?

Voiko olla, että ihmissä on kaksi todellisuutta, sisäinen ja ulkoinen? Vaatimuksia satelee kaikkialta ympäristöstä, on toimittava hyväksyttävällä tavalla, jotta sopeutuisi yhteiskuntaan. Silti sisäpuolella on salaa erilaisia arvoja. Pummi, haaveilija, boheemi, mitä naitä nyt on, kaikenlaisia haihattelevia toisinajattelijoita.

Ympäröivään arvomaailmaan sopeutuminen, riippuen minkälaisen arvopeiton kukakin on ympärilleen päättänyt kietoa, on melkoinen tehtävä. Sielunsa voi toki myydä markkinataloudelle, viranomaistoiminnalle, tieteen harjoittamiselle, mikä elinkeino kullakin sattuu olemaan. Tässä sumussa voi elää vaikka kuinka monta vuotta, toiset jopa koko elämänsä ajan, ajattelematta ulkoa tulevia vaatimuksia ollenkaan. Valittuun arvovilttiin kuuluu kuitenkin olennaisesti sääntöjä, malleja ja vallitsevaa todellisuutta kuvaavia faktoja.

Entä sitten kun yksilön sisäinen todellisuus löytyy? Kaikilla se varmaan on olemassa, mutta sääntöjen kuristaessa ulkopuolelta, hiljaiseksi tukahdutettu ja vierailla arvoilla rauhalliseksi lääkitty. Kun yksilö voi sisäisesti riittävän pahoin, hän alkaa etsiä ulospääsyä. Nyt kurkistellaan arvopeitteen läpi  ja etsitään ulospääsyä, kunnes rakosesta lopulta näkyy päivänvaloa. Vasta sitten yksilö peiton alla huomaa: eihän tämä ole edes minun peittoni. Ja hetkinen, enhän minä itse edes heittänyt tätä päälleni! En minä edes halua tällaista vilttiä!

Sitten herää ultimate kysymys: Kuinka yhdistän ristiriitaiset ulkoiset ja sisäiset arvot? No, älä nyt tännepäin pälyile. Mistäs minä sen tietäisin?!

Tähtienvälisiä tuumauksia

Unen ja valveen raja on monelle se ainoa hetki, kun mieli saa luvan kanssa irrota vankeudestaan. Sinä pienenä turkoosina hetkenä ennen mustaa tuntee jotain, mitä ei koskaan muulloin. Silloin, kun sen hetken saa tietoisesti kiinni, ei sen toivoisi päättyvän. Sellaisena hetkenä kuulee kuiskauksia ja näkee utuisia kuvia, jotka rasahtavat riekaleiksi ja hiutuvat höyryksi,  tallentumatta lainkaan kovalevylle.

Minulle tuli näitä utuisuuksia terävämpi miete, kun heräsin yöllä. Mielessä oli hämmästyttävän kirkas ajatus, suorakulmaisin konkreettisin painokirjaimin ilmaistu: Olet itse oman elämäsi astronautti.  Tyypillistä, seppä olisikin liian perinteinen ajatus. Mistä näitä tulee, minusta itsestäni vai Wanhalta Pujoparralta? Tulipa mistä tahansa harmaan aineen mutkista tai maailmankaikkeudelta, se sai miettimään.

Asetelma ei ole ollenkaan outo. Teen nykyään ajatustyössäni tutkimusmatkaa asioihin ja ilmiöihin, jotka faktisesti ovat olemassa jossain. Meditaatio, henkivaellus, energiakentät, kaikki tuntematonta. Matkassa on kuitenkin riskinsä. En tiedä ollenkaan, kestänkö matkalla vallitsevat olosuhteet. Jos käy niin, että astronautin matka ihmiseen ja ihmisyyteen on liian raskas, en voi kääntyä takaisin. Miten käy puoliväliin pudonneille? Jäävätkö he pimeään painottomina kellumaan? Perillä uskon saavani kuitenkin samanlaisen kokemuksen kuin kuussa kävelijät: vain toiset saman kokeneet voivat sen ymmärtää. Mutta heidän kanssaan kosminen matka aina uusiin kohteisiin voi jatkua.

Stalker II: Ihoa ulkona, sisälmyksiä sisällä

Istun taas satamassa, missä on viitisenkymmentä muutakin nautiskelemassa hiljalleen inhimilliseksi viilenevän hellepäivän illasta. Ihmisiä on joka lähtöön, eri ikäisiä ja näköisiä. Vanha rouva ja vihainen sylikoira omissa rattaissaan. Ulkonäöltään tuttu, oikein komea mies isomman koiran kanssa.

Joka kerta paikalla on myös lukuisia parikymppisiä, Vero Modan ja Onlyn kasvatteja. Hoikat ja lihaksikkaat istuvat rinnakkain ja keskittyvät näyttämään hyvältä. Keskustelua heidän välillään ei toisinaan ole lainkaan ja joskus tuuli tuo mukanaan henkeviä otteita: "Niinku, tajuutsä, siis voi vittu".

Kertooko tämä ajatus enemmän tästä suihkurusketuksen ottaneesta hoikkaisesta hahmosta vai minusta? Ulkonäkö on kääntynyt itseään vastaan. Ylenkatse huokuu minusta, mutta katoaa tuuleen edes hipaisematta kohdettaan. Miksi julmasti aliarvioin ihmisen, joka ehkä seuran vuoksi käyttää saman viiteryhmän aka. pissisten kieltä? Hän voi hyvinkin olla opiskelijajärjestön puheenjohtaja oikeustieteen tiedekunnassa, tai hyvännäköinen myös valkoisessa lääkärintakissaan.

Tällä kertaa pilkka osui omaan nilkkaan.

Ihmisen arvo

Nyt on tunnustettava, että tämä ajatus on lainattu, mutta saa silti ihmettelemään ihmisyyttä. Sitä toimintaa onkin harjoitettu tänään isolla kädellä. Toisaalta, on vaikea enää luoda täysin uutta filosofista ajatusta, jossa mietittäisiin ihmisyyttä uudesta vinkkelistä, kaikki on lopulta vain lainaa.  Mutta asiaan:

Pimenevässä illassa silmäilin terassin pöydällä seisovan tuopin lävitse taivaalle. Täysikuu vääristyi raidakkaaksi lasituopin valujälkien lävitse ja näytti kutakuinkin samalta kuin se olisi heijastunut mustan veden väreilevästä pinnasta. Pöydän ääressä todettiin, että ihmisen mieli sisäistää korkeintaan parinsadan tuntemattoman ihmisen joukon olennaiseksi itselleen. Tämä joukko on se massa, joka sijaitsee lähelläni fyysisesti.

Luotiin kuvitteellinen rekonstruktio aseistetusta henkilöstä terassilla. Hän pyytää minulta pariakymppiä, ja uhkaa ampua yhtä monta ihmistä terassilta, ellen maksaisi. Toki kaivaisin kiireesti kuvettani. Ne random-henkilöt terassilta olisivat euron arvoisia jokainen. Jos taas hän uhkaisi ampua terassin väen sijaan yhtä monta Itä-Mongolian paimentolaista, tuskin maksaisin.

Tilanne muuttuisikin, jos palelisin jurtassa Mongoliassa. Tapaisin siellä saman pyssymiehen, joka uhkaisi ampua koko telttayhdyskuntani, kaikki randomit 20 henkeä samoin tein. Pelastus olisi sininen kaksikymppisen seteli. Jo vain vilahtaisi raha kourasta toiseen. Jos hän taas uhkaisi ampua saman verran juopuneita tuntemattomia kansalaisia itäsuomalaisen rokkibaarin terassilta, toteaisin, että anna mennä vain, kunhan viet sen torrakkosi pois täältä.

Arvotan siis ihmiset sen mukaan, mikä on heidän fyysinen etäisyytensä minusta. Vai suojelenko sillä omatuntoani ja mieltäni tappamisen tuomalta järkytykseltä? Mitä ei näe, se ei satuta.

Ihminen on eläimistä julmin.