Nyt on tunnustettava, että tämä ajatus on lainattu, mutta saa silti ihmettelemään ihmisyyttä. Sitä toimintaa onkin harjoitettu tänään isolla kädellä. Toisaalta, on vaikea enää luoda täysin uutta filosofista ajatusta, jossa mietittäisiin ihmisyyttä uudesta vinkkelistä, kaikki on lopulta vain lainaa. Mutta asiaan:
Pimenevässä illassa silmäilin terassin pöydällä seisovan tuopin lävitse taivaalle. Täysikuu vääristyi raidakkaaksi lasituopin valujälkien lävitse ja näytti kutakuinkin samalta kuin se olisi heijastunut mustan veden väreilevästä pinnasta. Pöydän ääressä todettiin, että ihmisen mieli sisäistää korkeintaan parinsadan tuntemattoman ihmisen joukon olennaiseksi itselleen. Tämä joukko on se massa, joka sijaitsee lähelläni fyysisesti.
Luotiin kuvitteellinen rekonstruktio aseistetusta henkilöstä terassilla. Hän pyytää minulta pariakymppiä, ja uhkaa ampua yhtä monta ihmistä terassilta, ellen maksaisi. Toki kaivaisin kiireesti kuvettani. Ne random-henkilöt terassilta olisivat euron arvoisia jokainen. Jos taas hän uhkaisi ampua terassin väen sijaan yhtä monta Itä-Mongolian paimentolaista, tuskin maksaisin.
Tilanne muuttuisikin, jos palelisin jurtassa Mongoliassa. Tapaisin siellä saman pyssymiehen, joka uhkaisi ampua koko telttayhdyskuntani, kaikki randomit 20 henkeä samoin tein. Pelastus olisi sininen kaksikymppisen seteli. Jo vain vilahtaisi raha kourasta toiseen. Jos hän taas uhkaisi ampua saman verran juopuneita tuntemattomia kansalaisia itäsuomalaisen rokkibaarin terassilta, toteaisin, että anna mennä vain, kunhan viet sen torrakkosi pois täältä.
Arvotan siis ihmiset sen mukaan, mikä on heidän fyysinen etäisyytensä minusta. Vai suojelenko sillä omatuntoani ja mieltäni tappamisen tuomalta järkytykseltä? Mitä ei näe, se ei satuta.
Ihminen on eläimistä julmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti