Uskotko kohtaloon?

Riippumaton Ajattelija tuntuu osuvan intuition voimalla merkillisiin tilanteisiin, joit ajoku muu voisi kättään heilauttaen tuomita sattumanvaraisiksi. Kuitenkin mieleen on jäänyt muutamia tilanteita, joissa tilanne muuttuu kohtalonomaiseksi, kun Ajattelija esittää kysymyksen "Uskotko sinä kohtaloon?" Poikkeuksetta toinen osapuoli, silloin vielä tuikituntematon, on vastannut joko "kyllä", "enemmän kuin mihinkään muuhun" tai "ehdottomasti".

Riippumaton Ajattelija on kaikessa tunteenomaisessa intuitiivisuudessaan valikoinut hämmästyttäviä ihmisiä, joille esittää tuo kysymys. Itsesuojeluvaiston ja sovinnaisuuden kaavun alta on samalla hetkellä pilkistänyt katse, jossa on hetken verran ollut hämmästystä, mutta hetikohta yhteisymmärrystä. Ajattelija ei itsekään näytä nunnalta, munkilta tai pappishenkilöltä saatika yksisarvistaan syöttävältä shamaanilta. Hämmästys on varmaan ihan ymmärrettävää.

Kun ymmärryksen pilkahdus on viimein noussut vastapuolen katseeseen, on ilmennyt, että vanhat sielut, tuttavat ehkä jo elämien takaa tässä jutustelevat. Uutta opitaan ja tietoja vaihdetaan, mutta ennenkaikkea luottamus asian aitouteen yhdistää. Tietoisuus on olemassa eikä se ole mielikuvitusta.

Uudet Ihmiset - tervetuloa!

Riippumaton Ajattelija ropsauttaa kevyen ensilumen riippumatostaan ja köllähtää miettimään kaikkia ihmisiä, joita hänenkin elämässään on pyörähtänyt.

Ihmiselämän aikana elämässä pistäytyy erilaisia ihmisiä, joista jokainen jättää jonkilaisen vaikutuksen. Toisten vaikutus kestää sekunteja, toisten vuosikausia. Toiset pystyvät jättämään syvän, ikuisen jäljen kuin kehon sisälle koteloituva kranaatinsirpale. Iho kasvaa päälle, mutta särö on piilossa ikuisesti. Sirpale voi muuttaa ihmistä ikuisesti raastavalla tavalla, se tuottaa sisällä vammoja, jotka eivät näy päälle.

Toisten ihmisten vaikutus taas olla jotakin kaunista, joka muuttaa ihmisen sisäpuolelta ja saa hänet rokotuksen lailla vahvistumaan ja huokumaan mielenrauhaa. Henkisten kokemusten vaikutus voi olla kuin elämän tarkoituksen ymmärtämisen kaltainen kokemus, tasapaino itsen ja muiden kanssa löytyy. Tällaisen ihmisen äkillinen poistuminen elämästä voi aiheuttaa syvän rosoreunaisen viillon, joka paranee huonosti ja kauan ilman tikkejä. Juuri silloin ei lohduta, vaikka tietäisi, että kaikella on tarkoitus.

Jokainen elämän merkittävistä ihmisistä on ollut omalla tavallaan ja omana aikanaan tärkeitä. He ovat muokanneet persoonallisuutta, asenteita, arvoja ja suhtautumista ympäristöön sekä ihmisiin.Ihmiset ovat saaneet käyttäytymään tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla. Ihmiset ovat saaneet reagoimaan triggereihin tietyllä, ehkä järjettömälläkin tavalla. He ovat onnistuneet koulimaan luonnetta tahtomattaankin, juuri sellaiseksi kuin ovat halunneet, tai vahingossa juuri päinvastaiseksi. Näitä opittuja toimintamalleja moni kantaa mukana ihmisten mentyä, ymmärtämättä itsekään omaa toimintaansa.

Samoihin rooleihin elämässä astuu Uusia Ihmisiä, erilaisia, yksilöitä, toisenlaisia. Uusi Ihminen on tiukan paikan edessä, jos häntä verrataan  maailmaa järisyttäneisiin menneisiin ihmisiin. Hänestä kaivellaan niitä ominaisuuksia, mitä häneltä puuttuu, mitkä olivat menneissä sitä parasta. Pahimmassa tapauksessa petytään. Tunnetaso jää pinnalliseksi ja kalseaksi, odotukset ovat vääränlaisia juuri tätä Uutta Ihmistä kohtaan ja ne eivät tietenkään täyty, koska hän on erilainen.

Toisessa tapauksessa haavat ehkä paranevat, mutta epäluulo jää.  Pelot saavat mielen jyrkäksi, se ei halua itsesuojeluvaiston nimissä antaa Uusille mahdollisuutta olla erilaisia ja yksilöitä. Pelokas mieli ei näe Uusien todellisia ominaisuuksia, kaikkea hyvää ja kaunista, mitä Uudet ovat. Mieli kaivelee koko ajan, jokaisesta vuorollaan, esille niitä ominaisuuksia, mitkä muistuttavat menneitä ihmisiä. Pelko kaiken toistumisesta on liian suuri ja pelko menneiden toisintoon ylittää Uusiin ihmisiin sitoutumisen tarpeen. Ei vaan pysty.

Uudet ihmiset, joilla puolestaan olisi oikeus saada omaa elämäänsä koristamaan ulkoisesti tasapainoinen, onnentunteita herättävä Uusi ihminen, eivät pysty näkemään jänteen juureen koteloitunutta terävää metallinpalaa.Tietämättömyys siitä saa heidät tuntemaan hämmennystä ja ehkä jopa jotakin itsesyytöksen kaltaista. He ovat saaneet epäluuloisen, sisäisiä vammoja paikkailevan raunion, joka näyttää ulospäin onnelliselta ja hymyilee usein, mutta joka häilyy kyllän ja ein välimaastossa kauan, ellei ikuisesti.

Aiempiin henkisiin ihmisiin voi suhtautua kahdella tavalla. Niitä joko jää kaipaamaan ja odottamaan samanlaista universaalia yhteyttä uudelleen. Sitä ei kuitenkaan tule tapahtumaan, joten ainoa oikea tapa on jäädä pohtimaan, miksi sellaiset ihmiset tuotiin elämään. Mitä oli tarkoitus oppia, mitä piti ymmärtää, mihin tulevaan ihminen valmisteli? Silloin ei mitätöi itseltään sitä kaikkea koettua ja säilyttää ansaitun mielenrauhansa.

Voittajia ovat kuitenkin epäluuloiset itsensä suojelijat. Jos he oppivat ottamaan Uudet Ihmiset vastaan kaikkine vikoineen ja pitämään fokuksen hyvissä piirteissä, he saavat uutta sisältöä elämäänsä.

Uudet Ihmiset pitäisi ottaa sellaisina kuin he tulevat jättämään omat jälkensä. Kaikkien pitäisi pystyä kuorimaan asenteiden tiukka sidekudos silmiltään ja katsomaan Uutta Ihmistä avoimesti, ulkoistaa itsensä kehostaan ja aidosti katsoa, mitä kaikkea hienoa ja erilaista Ihmisessä on.

Elämä on riski. Kun sen ottaa, saa sen, mitä suuret ovat suunnitelleet.