Iättömän sielun löytöretki

Riippumaton Ajattelija hämmästyttää itsensä toteamalla, että ajatteli jo 14-kesäisenä. Ei suinkaan niin pseudoanalyyttisesti kuin nykyään, mutta jotain hämärää siellä päässä liikkui. Silloin aivot pohtivat, miltä olo tuntuu sitten kun on oikeasti aikuinen. Lukion kolmasluokkalaiset olivat suuria, valtaisan aikuisia ja käyttäytyivät itsevarmasti.

Valitettavasti sisäinen olotila on edelleen samanlainen. Aivot ajattelevat samankaltaisia asioita, sisäinen persoona tuntuu edelleen samalta. Oma itse, se persoona ultimatum, on sama, vaikka onkin kerännyt kokemuksia, muistoja ja kerroksia ylleen. Sisäpuolinen olemus on edelleen sama ja Riippumaton Ajattelija uskookin löytäneensä nyt minuutensa. Se on villakoiran ydin, se osa itsestä, joka kestää kautta elämän.

Tarkemmin ajatellen, sehän kuulostaa sielulta. Ajatus sielun tiedostamisesta on muotoutumassa: kun ihminen tiedostaa tämän sielunsa ja sen kehittyneisyyden ihmishahmon ikävaiheista riippumatta, voinee ajatella sielun olevan jo melko kultivoitunut. Jos ihminen hahmottaa sielunsa olleen samankaltainen jo nuorena tai peräti lapsena, hän lienee ellei vanha, niin vähintäänkin keski-ikäinen sielu karmisessa kierrossa.

Havainto helpottaa kovasti suhtautumista ulkomaailmaan. Sisäinen totuus on helpompi sulattaa löydön jälkeen, vaikka se ei vastaisikaan suuren yleisön käsitystä samasta asiasta. Oman itsen erilaisuus, ympäristöön sopimattomuus tai tunne siitä, että kuuluu jonnekin muualle, selittyy sillä.

Vanhat sielut eivät kuulu minnekään. Samalla ne kuuluvat mihin tahansa, he ovat kuin kotonaan kaikkialla. Kaihomieli jonnekin muualle on koko ajan olemassa, mutta paikka on avoin. Tämän kanssa oppii elämään. Samalla saa vapautuksen ja luvan korottaa itsensä kehittymättömiin sieluihin nähden. Näiden pikkusielujen keskinäiset kähinät saavat hymyilemään, vanha sielu seuraa niitten hellyttävää nahistelua kuin koiranpentujen taistelemisen oppitunteja. Hampaita näytellään ja ollaan olevinaan kovin vihaisia kuvitteelliselle viholliselle.

Oi Wanha Sielu. Ollos onni olla oma itseis. Olet meitä muita.

Je ne regrette rien

Katuminen. Onko pahempaa bullshittiä olemassakaan? Toiset tuntuvat märehtivän tehtyjä tekoja, joita ei voi muuttaa. Voisi kuvitella, että sama ihmistyyppi on se, joka murehtii ja vatuloi ratkaisujaan tuskastuttavan kauan.

Dhammapadassa Buddha kirjoittaa:
“Why do what you will regret? Why bring tears upon yourself? Do only what you do not regret, and fill yourself with joy.”

Buddha kehottaa siis harkintaan ja maltillisuuteen. Maltillisuus on Ajattelijan heikkous, koska hän  syöksähtää  mihin tahansa toimeen välittömästi. Hidastaminen ja maltti ovat haasteita, jotka kuitenkin ovat osoittautuneet kannattaviksi, silloin tietysti, kun niille on aikaa.

Harkinta, eikö se ole lopulta kuitenkin egon juttu? Jossakin toisaalla oli ajatus, joka tuli ihan tavalliselta ihmiseltä, ajatus, joka itsessään oli kovin koskettava. Se esitti väitteen sydämellä ajattelemisesta. Kun riittävän kauan keskittyy tekemään päätöksiä intuition, sydämen, miksi sitä kukakin haluaa nimittää, avulla, se automatisoituu.

Aluksi on keskityttävä tunnustelemaan, miltä minusta tuntuu. Egon ja intuition välillä on tunnusteltava, käsin koeteltava tunnetilaa. Onko se tunne, onko se järki? Mitä tämä on? Mikä tuntuu [intuitiivisesti] oikealta, vaikkei tunnu [järjellisesti] oikealta? Kun oppii tuntemaan, mitä tuntee oikeasti, on oikealla tiellä. Se on kaikille hyväksi, muille ja itselle.

Riippumaton Ajattelija haluaa uskoa, että Buddha tarkoitti juuri tätä. Koska intuition tason päätöksiä ei tarvitse katua. Ne ovat aina oikeita. Jos ne ovat vääriä, ne johdattavat mutkan kautta oikeaan ratkaisuun laittamalla kärsimään ja hakemaan pakotietä. Niitä on siis turha katua. Toistoa, mutta olkoon. Tämän voi toistaa vaikka joka postauksessa.

Elä maltillisesti, nauti elämästä kohtuudella, mutta älä kadu ylilyöntejä tai mitään tehtyä. Ne ovat välttämättömiä. Katuminen on typeryyttä parhaimmillaan. Energiaa ei tule tuhlata asioihin, joita ei voi muuttaa. Muuttamalla niitä elämän polku olisi erilainen ja asiat olisivat huonommin kuin nyt.

No, je ne regrette rien, je me fous du passé.
En kadu mitään, en piittaa menneistä.
~Edith Piaf~

Tarot

Se, joka ei tunne tarotin maailmaa yhtään, ei ymmärrä, mistä korteissa on kyse. Tarot on moniselitteistä itsetutkiskelua, joka vaatii objektiivista suhtautumista kyselyn kohteeseen. Se on itsereflektoinnissa vaikeinta.

Korteilla on sekä positiivinen että negatiivinen merkitys. Se riippuu muista nostetuista korteista tai noh, lukijan tulkinnasta. Se on syy, miksi ulkopuolinen näkökulma auttaa usein. Kortti voi todeta itsekkääksi tai varoittaa muiden itsekkyydestä, asiayhteydestä riippuen.

Korteissa on myös muutamia väärinymmärrettyjä yksilöitä, joita kauhuelokuvissa stereotyyppisesti viljellään. Kuolema esimerkiksi symboloi yleensä perinpohjaista muutosta, josta kyllä selviää. Paholainen taas kuvaa karismaattista ja puoleensavetävää energiaa, joka rohkenee kohdata vastoinkäymiset vahvana.

Torni taas on kortti, jota kannattaa pelätä, väliaikaisesti. Kuvassa salama iskee torniin, ja mies putoaa palavasta tornista. Kortti symboloi vanhojen rakenteiden sortumista, eikä aina tuskitta. Hirtetty mies puolestaan kuvastaa uuden näkökulman syntymistä. Ei niin negatiivista, kuin voisi kuvitella?

Tarot on hieno tie avautua maailmankaikkeuden sanomalle. Se kannattaa ottaa vastaan ilman ennakkokäsityksiä. Tiedä, vaikka uusia ajatuksia heräisi, kun tuntematon puhuu toisesta, kuin tuntisi tämän entuudestaan? Riippumaton Ajattelija tuntee kortit omakseen. Treeniä tarvitaan, mutta kanava on selvästi auki. Tulisiko isona kortinlukijamummo aka. povari?

Rakkaus - WTF/FTW?

Rakkaus on mitä kornein sana. Sitä tunkee nyky-yhteiskunnassa joka tuutista ja tuubasta, netti pursuu huvittavia ja myötähäpeää aiheuttavia sydämenkuvia. Pinkki on symbolinen rakkauden väri, punainenkin joskus käy.

Rakkaus on outo käsite, kaikessa yleismaailmallisuudessaan niin kovin subjektiivinen. Meillä kaikilla on omanlaisemme tapa rakastaa, mutta ilmeisesti kaikki sitä tekevät. Tunnetila on vaikea määritellä, eivätkä pahimmassa tapauksessa näkemykset kohtaa. Yksi rakastaa tavalla, joka ei toiselle riitä ja toinen hukuttaa rakastettunsa.

Riippumaton Ajattelija on pohtinut asiaa niin, että rakkaus on tavanomaisen määritelmän mukaan toiseen ihmiseen kohdistuva tunnetila. Sille ei omakohtaisten kokemusten mukaan aina saa vastakaikua. Tässä kohti on kuitenkin vedettävä raksit määritelmän päälle ja otettava käteen suurennuslasin sijaan kiikarit ja käännettävä ne vielä nurinpäin.

Jos yrittää puhua rakkaudesta suuressa mittakaavassa, saa hipin maineen. Vaikka kukapa aseettomia hippejä pelkäisi, jos vain hippi itse kestää olla naurunalaisena. Rakkautta käsitteenä tulisi Ajattelijan mielestä pitää terävänä jäävuorena, vähän samanlaisena kuin Freudin jäävuori, mutta irrallisena psyykkeen käsitteestä. Vertauskuvallisena, niinkuin tiedät. Romanttinen rakkaus on vain terävin kärki, joka pilkottaa veden pinnalla. Suurempi, maailmankaikkeuden rakkaus on kaikki se, mitä on veden pinnan alla. Siinä missä romanttinen rakkaus on joskus raastavaakin, terävä kärki pinnalla, on vesi hionut suuremman järkäleen särmät pois ja tehnyt siitä aivan erityyppisen kuin näkyvä osa.
Siinä missä romanttinen rakkaus - ainakin usein alkuvaiheessa - on intensiteetiltään voimakas, voimia kuluttava ja elämän harmoniaa häiritsevä, pinnanalainen kosminen rakkaus tuo noita kaikkia elämään. Se on voimaannuttava, tasapainoinen ja rauhallinen olo, joka saa toivomaan kanssaihmisille hyviä asioita ja hymyilemään huvittuneesti vihulaisille nuorille sieluille. Riippumaton pohjalta nousee ajatuksia. Siellä mietiskellään, että ehkä pahantahtoisetkin ihmiset jaksaa sulattaa sitten, kun ymmärtää kokonaisuudessaan universaalin rakkauden käsitteeseen. Heillä itsellään lienee niin paha olla, että myötätunto olisi paikallaan. Mutta niin lähelle Rakkautta päässyt yksilö, onko hän sitten jo valaistunut vai vasta pelkästään sinut itsensä kanssa?

Rakkauden jäävuoressa voisi vesirajan määritellä myös jonkinlaiseksi egon tai tarpeen rajaksi. Vesirajan yläpuolinen osa haluaa, himoitsee ja tahtoo. Se on ylettömän itsekäs, haluaa olla rakkautensa kohteen kanssa ja saada itselleen kokemuksia, joihin on ihana palata sielunsa kätköissä yksinäisinä hetkinä. Samalla kun itsekäs rakkaus haluaa itselleen kaiken, kokonaan, se haluaa hyvää rakkautensa kohteelle. Tämä rakkaus on objektinomaista, se esineellistää kohteensa ja vaikka tietoisena motiivina on tuottaa hyötyä kohteelle, syvempi tutkiskelu saattaa paljastaa  muunlaisia motiiveja. Omistamista. Rajoittamista. Yhteisen edun hakemista, mikä on monesti vaikeaa, yksilöitä kun olemme.

Unohdetaan rakkaudesta romantiikka. Ajatellaan sitä niinkuin sitä pitäisi oppia ajattelemaan. Nyt ollaan jäävuoren alaosassa, missä rakkauden määrä on suurempi ja intensiteetti pienempi. Se ei järkähdytä perustuksia, vaan ennemminkin tukee niitä. Se ei väsytä eikä kuluta, se vahvistaa. Se saa seesteisen hymyn kasvoille. Tämä ilmiö, sanottakoon nyt vaikka universaali rakkaus, saa tahtomaan hyvää. Se saa hymyilemään hyväksyvästi pahantahtoisille, itsekkyyden ja haluamisen vuoksi pahoin voiville olioille, joita ei voi valistaa eikä pelastaa. Kukin pääsee osalliseksi suopeuteen ja rauhaan, kun on itse siihen valmis.

Riippumatonta Ajattelijaa tutisuttaa syyskylmässä jo, nyt odotellaan vain, että tulisi valkeus. Ja sehän tulee aikanaan, varmasti kuin vanhan siirtymä karman pyörässä. Joillekin vasta jossain seuraavista elämistä.

Todellisuus on harhaa

Aikamoista bullshittiä, taitelijoiden kärsimyksestään oksentamaa sanahelinää, joka ei tarkoita kenellekään mitään. Valitettavasti se lienee jollain tasolla tottakin.

Taiteilijat hokevat lausetta, mikä ei tarkoita kenellekään mitään samalla tavalla. Toisille se on hyvä syy naureskella tuskassa rypeville filosofinaluille, jotka eivät pian enää kestä ilman tajunnanlaajentajia. Lausahdus lienee jollain tasolla kuitenkin totta, luulee riippumaton.

Ainakin se osa pätee, että jokainen kokee ympäröivän todellisuuden itselleen ominaisella tavalla, eli todellisuus ei ole kenellekään sama. Ei tarvitse kuin ajatella lapsen ja vanhemman näkökulmaa samaan tilanteeseen. Voimasuhteet, fyysisen ympäristön ulottuvuudet ja esineiden koko, kertyneet kokemukset, asenteet tilanteessa. Muuttujia on lukematon määrä.

Asiaa voisi lähestyä myös hyvin Matrix-tyyppisesti. Olemmeko vain olevaisuuden ilmentymässä ja todellisuus on toisaalla, tuntemattomassa? Lähestyminen vaatii lisätutkiskelua, oppineiden sanoihin tutustumisen. Toisaalta, miksi oma tulkinta ja mielikuvituksen tuote olisi sen epätodempi, kun todisteita ei kuitenkaan ole?
Koska silloin se ei olisi tiedettä.

Tähän on palattava. Until then, ta-taa.