Rakkaus on mitä kornein sana. Sitä tunkee nyky-yhteiskunnassa joka tuutista ja tuubasta, netti pursuu huvittavia ja myötähäpeää aiheuttavia sydämenkuvia. Pinkki on symbolinen rakkauden väri, punainenkin joskus käy.
Rakkaus on outo käsite, kaikessa yleismaailmallisuudessaan niin kovin subjektiivinen. Meillä kaikilla on omanlaisemme tapa rakastaa, mutta ilmeisesti kaikki sitä tekevät. Tunnetila on vaikea määritellä, eivätkä pahimmassa tapauksessa näkemykset kohtaa. Yksi rakastaa tavalla, joka ei toiselle riitä ja toinen hukuttaa rakastettunsa.
Riippumaton Ajattelija on pohtinut asiaa niin, että rakkaus on tavanomaisen määritelmän mukaan toiseen ihmiseen kohdistuva tunnetila. Sille ei omakohtaisten kokemusten mukaan aina saa vastakaikua. Tässä kohti on kuitenkin vedettävä raksit määritelmän päälle ja otettava käteen suurennuslasin sijaan kiikarit ja käännettävä ne vielä nurinpäin.
Jos yrittää puhua rakkaudesta suuressa mittakaavassa, saa hipin maineen. Vaikka kukapa aseettomia hippejä pelkäisi, jos vain hippi itse kestää olla naurunalaisena. Rakkautta käsitteenä tulisi Ajattelijan mielestä pitää terävänä jäävuorena, vähän samanlaisena kuin Freudin jäävuori, mutta irrallisena psyykkeen käsitteestä. Vertauskuvallisena, niinkuin tiedät. Romanttinen rakkaus on vain terävin kärki, joka pilkottaa veden pinnalla. Suurempi, maailmankaikkeuden rakkaus on kaikki se, mitä on veden pinnan alla. Siinä missä romanttinen rakkaus on joskus raastavaakin, terävä kärki pinnalla, on vesi hionut suuremman järkäleen särmät pois ja tehnyt siitä aivan erityyppisen kuin näkyvä osa.
Siinä missä romanttinen rakkaus - ainakin usein alkuvaiheessa - on intensiteetiltään voimakas, voimia kuluttava ja elämän harmoniaa häiritsevä, pinnanalainen kosminen rakkaus tuo noita kaikkia elämään. Se on voimaannuttava, tasapainoinen ja rauhallinen olo, joka saa toivomaan kanssaihmisille hyviä asioita ja hymyilemään huvittuneesti vihulaisille nuorille sieluille. Riippumaton pohjalta nousee ajatuksia. Siellä mietiskellään, että ehkä pahantahtoisetkin ihmiset jaksaa sulattaa sitten, kun ymmärtää kokonaisuudessaan universaalin rakkauden käsitteeseen. Heillä itsellään lienee niin paha olla, että myötätunto olisi paikallaan. Mutta niin lähelle Rakkautta päässyt yksilö, onko hän sitten jo valaistunut vai vasta pelkästään sinut itsensä kanssa?
Rakkauden jäävuoressa voisi vesirajan määritellä myös jonkinlaiseksi egon tai tarpeen rajaksi. Vesirajan yläpuolinen osa haluaa, himoitsee ja tahtoo. Se on ylettömän itsekäs, haluaa olla rakkautensa kohteen kanssa ja saada itselleen kokemuksia, joihin on ihana palata sielunsa kätköissä yksinäisinä hetkinä. Samalla kun itsekäs rakkaus haluaa itselleen kaiken, kokonaan, se haluaa hyvää rakkautensa kohteelle. Tämä rakkaus on objektinomaista, se esineellistää kohteensa ja vaikka tietoisena motiivina on tuottaa hyötyä kohteelle, syvempi tutkiskelu saattaa paljastaa muunlaisia motiiveja. Omistamista. Rajoittamista. Yhteisen edun hakemista, mikä on monesti vaikeaa, yksilöitä kun olemme.
Unohdetaan rakkaudesta romantiikka. Ajatellaan sitä niinkuin sitä pitäisi oppia ajattelemaan. Nyt ollaan jäävuoren alaosassa, missä rakkauden määrä on suurempi ja intensiteetti pienempi. Se ei järkähdytä perustuksia, vaan ennemminkin tukee niitä. Se ei väsytä eikä kuluta, se vahvistaa. Se saa seesteisen hymyn kasvoille. Tämä ilmiö, sanottakoon nyt vaikka universaali rakkaus, saa tahtomaan hyvää. Se saa hymyilemään hyväksyvästi pahantahtoisille, itsekkyyden ja haluamisen vuoksi pahoin voiville olioille, joita ei voi valistaa eikä pelastaa. Kukin pääsee osalliseksi suopeuteen ja rauhaan, kun on itse siihen valmis.
Riippumatonta Ajattelijaa tutisuttaa syyskylmässä jo, nyt odotellaan vain, että tulisi valkeus. Ja sehän tulee aikanaan, varmasti kuin vanhan siirtymä karman pyörässä. Joillekin vasta jossain seuraavista elämistä.
Rakkaus on outo käsite, kaikessa yleismaailmallisuudessaan niin kovin subjektiivinen. Meillä kaikilla on omanlaisemme tapa rakastaa, mutta ilmeisesti kaikki sitä tekevät. Tunnetila on vaikea määritellä, eivätkä pahimmassa tapauksessa näkemykset kohtaa. Yksi rakastaa tavalla, joka ei toiselle riitä ja toinen hukuttaa rakastettunsa.
Riippumaton Ajattelija on pohtinut asiaa niin, että rakkaus on tavanomaisen määritelmän mukaan toiseen ihmiseen kohdistuva tunnetila. Sille ei omakohtaisten kokemusten mukaan aina saa vastakaikua. Tässä kohti on kuitenkin vedettävä raksit määritelmän päälle ja otettava käteen suurennuslasin sijaan kiikarit ja käännettävä ne vielä nurinpäin.
Jos yrittää puhua rakkaudesta suuressa mittakaavassa, saa hipin maineen. Vaikka kukapa aseettomia hippejä pelkäisi, jos vain hippi itse kestää olla naurunalaisena. Rakkautta käsitteenä tulisi Ajattelijan mielestä pitää terävänä jäävuorena, vähän samanlaisena kuin Freudin jäävuori, mutta irrallisena psyykkeen käsitteestä. Vertauskuvallisena, niinkuin tiedät. Romanttinen rakkaus on vain terävin kärki, joka pilkottaa veden pinnalla. Suurempi, maailmankaikkeuden rakkaus on kaikki se, mitä on veden pinnan alla. Siinä missä romanttinen rakkaus on joskus raastavaakin, terävä kärki pinnalla, on vesi hionut suuremman järkäleen särmät pois ja tehnyt siitä aivan erityyppisen kuin näkyvä osa.
Siinä missä romanttinen rakkaus - ainakin usein alkuvaiheessa - on intensiteetiltään voimakas, voimia kuluttava ja elämän harmoniaa häiritsevä, pinnanalainen kosminen rakkaus tuo noita kaikkia elämään. Se on voimaannuttava, tasapainoinen ja rauhallinen olo, joka saa toivomaan kanssaihmisille hyviä asioita ja hymyilemään huvittuneesti vihulaisille nuorille sieluille. Riippumaton pohjalta nousee ajatuksia. Siellä mietiskellään, että ehkä pahantahtoisetkin ihmiset jaksaa sulattaa sitten, kun ymmärtää kokonaisuudessaan universaalin rakkauden käsitteeseen. Heillä itsellään lienee niin paha olla, että myötätunto olisi paikallaan. Mutta niin lähelle Rakkautta päässyt yksilö, onko hän sitten jo valaistunut vai vasta pelkästään sinut itsensä kanssa?
Rakkauden jäävuoressa voisi vesirajan määritellä myös jonkinlaiseksi egon tai tarpeen rajaksi. Vesirajan yläpuolinen osa haluaa, himoitsee ja tahtoo. Se on ylettömän itsekäs, haluaa olla rakkautensa kohteen kanssa ja saada itselleen kokemuksia, joihin on ihana palata sielunsa kätköissä yksinäisinä hetkinä. Samalla kun itsekäs rakkaus haluaa itselleen kaiken, kokonaan, se haluaa hyvää rakkautensa kohteelle. Tämä rakkaus on objektinomaista, se esineellistää kohteensa ja vaikka tietoisena motiivina on tuottaa hyötyä kohteelle, syvempi tutkiskelu saattaa paljastaa muunlaisia motiiveja. Omistamista. Rajoittamista. Yhteisen edun hakemista, mikä on monesti vaikeaa, yksilöitä kun olemme.
Unohdetaan rakkaudesta romantiikka. Ajatellaan sitä niinkuin sitä pitäisi oppia ajattelemaan. Nyt ollaan jäävuoren alaosassa, missä rakkauden määrä on suurempi ja intensiteetti pienempi. Se ei järkähdytä perustuksia, vaan ennemminkin tukee niitä. Se ei väsytä eikä kuluta, se vahvistaa. Se saa seesteisen hymyn kasvoille. Tämä ilmiö, sanottakoon nyt vaikka universaali rakkaus, saa tahtomaan hyvää. Se saa hymyilemään hyväksyvästi pahantahtoisille, itsekkyyden ja haluamisen vuoksi pahoin voiville olioille, joita ei voi valistaa eikä pelastaa. Kukin pääsee osalliseksi suopeuteen ja rauhaan, kun on itse siihen valmis.
Riippumatonta Ajattelijaa tutisuttaa syyskylmässä jo, nyt odotellaan vain, että tulisi valkeus. Ja sehän tulee aikanaan, varmasti kuin vanhan siirtymä karman pyörässä. Joillekin vasta jossain seuraavista elämistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti