Marionettien tapaamisista

Maailman tuntee joskus pieneksi. Kaikkialla on ihmisiä, joista kuka vain voisi tulla yllättäen toiselle tutuksi. Olen varma, että; ohi kävelevien ihmisten kohtalot olisi mahdollista saada tavalla tai toisella risteämään. Nuori nainen saattaa joutua palauttamaan ostamansa paidan kaupan myyjättärelle. Myyjä saattaisi kolaroida rollaattoria taluttavan kansalaisen kanssa, joka joisi kolhuista toivuttuaan kännit. Tuhdissa humalassa oleva nainen saattaisi krapuloissaan lukea näitä tekstejä ja saada kipinän kokeilla energiahoitoja. Minä taas joutuisin palauttamaan kauppaan viallisen paidan.

Ihmisiä tulee ja menee, elämät risteävät, kulkevat oman aikansa ja taas eroavat. Elämän virta, veri kosmisen suuruuden suonissa soljuu kuin turistivirta maiden rajoilla. Valtaväylät haarautuvat ajan kanssa pieniksi hiussuoniksi, joissa sopii kulkemaan enää yksi punasolu kerrallaan. Jokainen solu joutuu joskus kulkemaan yksinäset, ahtaat tiet, mutta palaa taas laskimoihin poukkoilemaan kaltaistensa joukkoon.

Samalla tavalla ihmiset risteilevät ajassa, törmäilevät toisiinsa ja rajoittaviin seinämiin. Erona on vuorovaikutus. Elämien ihmiset muokkaavat meitä omanlaisiksemme tahtomattaankin, joskus tarkoituksella. Sitä sanotaan manipuloinniksi, henkiseksi väkivallaksi tai kasvattamiseksi, näkökulmasta ja metodista riippuen.

Joskus elämät risteävät uudestaan, lukuisiakin kertoja. Miksi luopua ihmisistä, ellei heistä ole haittaa tai harmia, elleivät he kuluta voimavaroja suotta? Heidän mukanaan tulee aina uusia ihmisiä ja uusia kokemuksia. Samalla tavalla me hipaisemme muita, tartutamme naurun kassan poikaan ja olemme käytettävissä ystäville ja sellaisiksi haluaville.

Vaikeatkin tapaukset ovat ensimmäisellä kerralla tavattaessa tuoneet omat mausteensa jokaisen minuuteen, koska niin on kirjoitettu Tulevien Kirjaan. Yksilö nykyhetkessä ei olisi lainkaan sama ihminen ilman hankalikkojen tuomia kokemuksia. Meillä on kuitenkin näennäisen vapaa tahto, eikä ongelmia ole pakko kutsua luokseen, jos siihen voi vaikuttaa. Ellei voi, ne lähetetään kutsumattakin. Marionettien jäsenet heiluvat tuntemattoman käsikirjoituksen tahtiin. Master Of Puppets nykii lankoja levottoman riffin tahdissa. Sitä eivät nukkien puukorvat tule koskaan kuulemaan.

Jottabitit kadulla eli kvadriljoona yksikköä dataa torin laidalla

Istuin ja väijyin tapani mukaan ihmisiä. Sain kunnian jakaa ajatuksia ihmisen kanssa, jolla on itseänikin edistyneempi taito ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se tulee. Hetkessä kohosi yhteinen, jaettu ajatus ja ymmärrys ihmispaljoudesta: siitä käsittämättömästä datan määrästä, mitä kävelykatua ohitsemme kulki. Jokaisella oli omat muistonsa, unohdetut ja muistetut, yhdellä kadunmiehellä jo satoja, tuhansia, enemmänkin. Jokaisella oli haaveita, unelmia, pelkoja, kokemuksia, kaikenlaisia mietteitä ja asenteita päänsä sisällä. Datan määrä oli päätähuimaava, osa tiedostettuja, osa ei. Tera- tai petatavuja, eksa- vai pikotavuja, enemmänkin? Galaktisella tasolla käsittämättömiä lukemia.

Siinä torin laidalla puhellessa - ei vaan todellakin keskustellessa - kosmisen yhteyden melkein tunsi, samalla kun koki itsensä niin valtavan pieneksi. Tiedon ja puhtaan olemisen paljous hurmasi, sai taas kerran riemukkaaseen oivaltamisen tilaan. Mitkä sanoinkuvaamattomat määrät ihmisyyttä ja energioita kadulla virtasi.

Silti oman pienen itseni sisällä on samanlainen datan paljous, jota käsittelen itselleni ominaisella tavalla. Meissä kaikissa asuu pieni jumaluus, jota ilmennämme.  Olemme suuremman suunnittelemia ja tarkoituksen omaisuutta, egollamme vain lainassa. Pitäkäämme siitä huolta, psyykkisellä ja fyysisellä tasolla.

After all, we're everybody divine.

Mindfulness

Kaikkien stalkkereiden on syytä pitää termi mielessä. Se on avain rauhaan ja zeniläisten koulukuntien mukaan jopa yksi osatekijä valaistumisessa, tie sinne.

Väärällä tavalla meditoiminen on vaikeaa. Ajatuksien pois ajaminen vilkkaista aivoista on mahdoton tehtävä, vaikka tekisi parhaansa sulkeakseen ympäristön ärsykkeet pois. Ajatukset poukkoilevat juuri niinkuin ei pitäisi. Kun pyrkii käskyttämään vapaasti vaeltaneiden villihevosten laumaa, nehän säntäävät kaikkiin ilmansuuntiin. Koska ajatusten ajomiehiä on käytettävissä vain yksi, ei voi tehdä kovin vakuuttavaa ketjua ohjaamaan niitä kohti sumppua ja hallinnan alle. Päämäärätön ajojahti saa turhautumaan ja kokemaan epäonnistumista. Ja miten oikeastaan kukaan voi epäonnistua, kun kyseessä ovat omat ajatukset? 

Siksi tietoinen läsnäolo tuo helpotusta. On helpompaa pysäyttää hetki, painaa henkistä pausea ja seurata ympäristöään. On helpompaa keskittyä asioihin, jotka ovat tässä ja nyt: näkyvän auton vinossa roikkuvaan rekisterikilpeen, kuumaan asfalttiin, mistä vasta satanut vesi on haihtumassa höyrynä tai tapaan, jolla nuori tyttö koskettaa kasvojaan keskustellessaan puolitutun pojan kanssa. 

Miksi hätistellä vaivalloisesti pois sitä, mikä tekee sinusta sinut, miksi harjoittaa päätöntä itse-eksorsismia? Levotonkin sielu saa vapautuksen ja pysähtyy, kun saa luvan kanssa keskittyä ärsykkeisiin ympäristössään. Henki sulautuu ympäristöön ja ego unohtuu täysin. Hetkessä tapahtuu järkyttävä määrä asioita, joita kaikkia ei voi silmä nähdä. Onneksi kaikki viisi aistia saavat osallistua havainnointiin, mikä tekee koko hurjasta aistimaailmasta  juuri siinä hetkessä kokonaisuuden.

Ihminen on vain keskusyksikkö, johon viisi pääkaapelia yhdistyy, ja joka kokoaa havainnoista tilanteen ja hetken. Lopulta kaikki vain tapahtuu ja yksilö, tämä havainnoija, on kaiken ulkopuolella. On hullaannuttavan riemastuttavaa ajatella saavansa kaikesta - aivan kaikesta - ympäriltään värähtelyjä, skannata tunnelmia. Kun sen kokee, tuntee kuuluvansa johonkin uudella tavalla. Kaikkialle, mutta samalla ei mihinkään. Silti molemmat ajatukset ovat rauhoittavia.

Koko touhu kuittaantuu helposti haaveiluksi. Sehän on kovin kiellettyä, kun ihminen ei ole juuri silloin suorittamassa mitään. Olkoon. Pysähtyminen pitäisi tehdä pakolliseksi. Tekihän sadun mukaan Yläkerrankin ukko sen tempun sunnuntaina. Minä aion tehdä sen joka päivä.

Stalker I - huviretki indeed

Täällä minä olen, omassa elementissäni. Olen sulkeutunut omaan zen-kuplaani nappikuulokkeitten avulla ja kehoni on pysähtynyt olutmukin ääreen. Mieleni kuitenkin seuraa ympäristöä ja ihmisolentoja kiinnostuneena.
Kahvilan seinien ssisällä on näennäisen rauhallista, mutta sosiaalisilla säännöillä peitellään todellisia tunteita ja faktoja ihon alle. Kehossa on vain yksi aukko, josta salaisuudet voivat karata ja se on keskellä naamaa. Joukon keskellä sitä mahdollisuutta ei yleensä haluta käyttää nolaamisen pelossa. Tarkalle ne ehkä silti paljastuvat. Ehkä.

Näen ainakin yhden pariskunnan, jonka parisuhde on loppusuoralla. He eivät hymyile, nainen suojaa itsensä vetämällä reidet rintaansa vasten. Molemmat puhuvat vuoroin puhelimiinsa, mutta eivät toisilleen. Nämä ihmiset ovat arjen vankeja, eivätkä enää pelastettavissa. Heinän siivet on nypitty irti ja Peter Pan miehen sisässä on kuollut. Heidän sisäinen, elämäniloinen lapsensa on hukutettu velvollisuuksien kaivoon. Erotkaa. Pian.

Näen myös miehen ja pienen tytön laiturilla. Tapa, jolla mies nostaa lapsen syliinsä, paljastaa, ettei mies ole lapsen isä. Luonnottomat liikkeet paljastavat, ettei hän ole ollut lapsen kanssa alusta asti, eikä ole kovin itsevarma tilanteessa. Lähistöllä on nainen ja pohdin, tuntevat he toisensa. Mitkä ovat miehen motiivit tai suhde naiseen? Haluaako mies käyttää tilanteen hyväkseen naisen vuoksi? Lapsi istuukin pian naisen viereen, heidän reidet ovat kiinni toisissaan. Mies, ole aito. Sellaisena nainen sinut haluaa.

Osunko edes osittain oikeaan? Selviääkö se koskaan? Haluan uskoa, että nämä ovat faktoja. Että olen havainnoinut oikein. Ihmisten motiivit eivät koskaan ole sitä, miltä ensin vaikuttaa.

Levottomat, minä ja Sartre

Löysin olotilaani kuvaavan tekstinpätkän en vähempää kuin Sartren Inhon alusta. Kuljen hänen jälkiään siihen saakka, kun hän alkaa kokea käsissään kuvotusta, eli ennen varsinaista tarinan alkua. Siihen yhtäläisyydet taitavat päättyä, ensilehdille.

Tunnistan itseni tavasta, jolla kertoja tarkkailee ympäristöä, unohtuu intensiivisesti seuraamaan tuntemattomien ihmisten toimia. Nykyisin sitä sanottaisiin stalkkaukseksi. Mies nauraa ääneen, kun tuntematon takaperin kävelevä nainen vilkuttaa lähteville tutuilleen, mutta kompastuu suoraan keltatakkisen neekerin käsivarsille. Molempien simultaaniyllätys kirvoittaa hörähdyksen sarkasmin marinoimasta hahmosta.
Sartren hahmo on ahdistunut, koska ei ymmärrä yllättävää muutosta joko ympäristössään tai itsessään. Muutostakaan hän ei osaa tarkemmin määritellä. Se on jotain, mikä saa epäilemään omaa mielenterveyttä, eteeristä ja abstraktia, mutta silti kovin todellista, koska koko tapa katsella maailmaa on yllättäen murtunut. Keskellä varmaa todellisuuden kalliota on rako, josta läikehtii jotain ennennäkemätöntä, tunnistamatonta ja pelottavaa. Joku painaa silmänsä koloon ja huokaa ihastuksesta, eikä enää koskaan onnekseen ole ennallaan. Toinen tunkee koloon savea, ettei tunnistamaton - eli vaarallinen - ilmiö pääsisi saastuttamaan turvallisuutta hänen ympärillään.

Rivit kuvaavat havainnoimista kovin tutulla tavalla. Valon heijastumia, värien ja muotojen estetiikkaa, ihmisruumiin liikeratoja, hajuja ja ääniä, mutta vahvasti tiedostaen ja läsnä ollen. Hahmo kokee huutomerkkimäistä korostuksen tunnetta, nämä havaitut ilmiöt ovat olennaisen tärkeitä, mutta miksi? Word.
Siinä missä kertoja kohtaa Inhon ja Kuvotuksen, minä kohtaan Ihastuksen ja Luottamuksen. Olisiko Pääjehu laittanut kirjan käteeni tätä pohdintaa varten, osoittamaan, että olen oikealla tiellä?

Jiddu Krishnamurti

Onko todella sittenkin olemassa joku, joka ajattelee samalla tavalla? Levoton mieli törmäsi Jiddu Krishnamurtiin 30 sekuntia sitten, kun tarkoitus oli vuodattaa tyhjyyden tunnetta. Mieli muuttui sekunneissa ja muutaman rivin jälkeen mielenkiinto oli vangittu:

"Totuus on poluton maa. Sitä ei voi löytää minkään organisaation, uskonlahkon, opinkappaleen, papin eikä seremonian avulla, ei filosofisen tiedon eikä psykologisen tekniikan keinoin. Se kohdataan käyttämällä vuorovaikutusta peilinä, ymmärtämällä oman mielemme sisältö, havainnoimalla, ei älyllisen, sisään kääntyneen erittelyn avulla." 

Krishnamurti korosti, että hänellä ei ole isänmaata eikä uskomuksia eikä hän kuulu mihinkään ryhmään tai kulttuuriin eikä halua sellaista perustaa, koska ryhmään kuuluminen erottaa ihmiset toisistaan ja johtaa konflikteihin ja sotiin. Hän kuitenkin perusti nimeään kantavia ja edelleen toimivia kouluja Intiaan, Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Niiden tarkoituksena on kasvattaa ihmisen mielen kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen ja elämisen taitoon. Vain syvä ymmärrys ihmisestä voi synnyttää sukupolven, joka haluaa ja osaa elää rauhassa. (Krishnamurti-tiedotusyhdistys 20.7.2012)

 Havainnoi ilman asenteita, ennakkoluuloja, lue ihmistä ja kuule, äläkä vain kuuntele, mitä hän sanoo. Voiko se olla niin helppoa? Veikkaan, että tökkää, jos luulee niin. Onko siis astuttava oman inhimillisen kontekstinsa ulkopuolelle ja irrotettava takaraivostaan plugi, jolla on kytköksissä historiaan, muihin ihmisiin, tarpeisiin ja pelkohin, kaikkeen siihen shaibaan, joka on muotoillut persoonan yksilön kuorien sisäpuolelle. Jos siihen pystyy, samalla varmasti tahtomattaan korottaa itsensä ihmisyytensä yläpuolelle. Siis luulen ma, eksynyt.

Tällä tasolla asioiden oivaltamisen on pakko sattua. Omia motiiveja ja haluja, raadollisia, maallisia ja itsekkäitä on pakko kääntyä katsomaan silmästä silmään. Ne ovat rumia, pelottavia ja saavat mielen matalaksi. Kuvitelmat oman itsen paremmuudesta romuttuvat hetkessä ja teräksinen itsetunto ulvoo ja kirkuu rakenteiden vääntelehtiessä tuskissaan ennen sortumista. Mutta sille tontille on varmasti hyvä rakentaa uutta. Jos siis uskaltaa. Tai sitten voi heittää peilin päälle shaalin ja painaa kaukosäätimestä TV:n kovemmalle, ettei kuulisi omia ajatuksiaan.

Oivallus. Sitoutumattomuus. Ei olettamuksia, pelkkää faktaa. Vastottain tutkintavankeuteen viskattu tiedemies sisäpuolellani koputtaa sellinsä ovea. Etsisitkö sittenkin vielä ne avaimet?

Mutta miten tähän liittyy jumaluus? Jääkö El Grande Croupier tällä erää puh pah pelistä pois? Ei kai sentään. Jostainhan ne mietteet ovat Jiddunkin päähän tupsahtaneet.

Typerehtimisistä ja typerehtimättömyyksistä

Kumpi ihminen on typerämpi, näköalattomaksi korkeasti koulutettu vai hanslankari täynnä maailmoja syleilevää tiedostamista? Tyhmä vai typerä, viisas vai älykäs, siinä on vissi ero.

Onko maailma moukaroinut lapsenmieliset avoimet ihmiset harmaiksi pukumiehiksi, joille numero merkitsee enemmän kuin adjektiivi, joilla laskutaito menee lukutaidon edelle? Onko tiede tuhonnut täysin avarakatseiset ihmiset, jotka leimataan lopulta new age-hörhöiksi? Joutuuko sateessa tanssiva joukko luomaan oman suomalaisen [huumeettoman?] Christianiansa, jossa saa ajatella miten haluaa ja jossa hymyillään ja nyökytellään erilaisille elämää ylläpitäville maailmankatsomuksille hyväksyvälla tavalla, ei tärkkikaulustavalla ylimielisesti virnuillen. Kaupungissa keskusteltaisiin rakentavasti ja otettaisiin ennakkoluulottomista näkemyksistä jokainen omaan onkeensa. Sitä sanotaan vuorovaikutteisuudeksi. Ehkä jossain murteessa myös kehitykseksi. 

Typerehtimistä on kysyä keskustelukumppanin ikää tai statusta voimassaolevassa yhteiskunnassa. Nämä kaikki on istutettu ihmiseen tällä hetkellä vallitsevien, ulkoapäin ohjattujen käsitysten mukaan. Kritiikitön, typerä ihmisparka on aivopesty toimimaan, niinkuin vallitsevan käsityksen mukaan tulee toimia olematta outo. 

Typerehtimätöntä on kysyä, olisiko kukaan ruohossa ringissä istuvista halukas saamaan reikihoitoa juuri sillä hetkellä tai minkävärisiä tunteita heillä on, bluussia ei lasketa, kun se on pukumiesten hyväksymä. Typerehtimätöntä on elää hetkessä ja mennä uimaan sillan alle työmatkalla, jos siihen on aikaa. Tukka märkänä ja pikkupöksyt taskussa voi mennä töihin, ellei satu olemaan missikisat iltapäivällä. Typerehtimätöntä on elää oikeasti ja olla aito. Typerehtimätöntä on olla vapaasti outo, sillä ketä se lopulta vahingoittaa, onnellinen outo ihminen? 

Jokainen voi alkaa elää haluamallaan tavalla vaikka heti, mutta jokaisen tulee kantaa vastuu siitä, miten se vaikuttaa muihin. Jos ei mitenkään, miksi pantata elämää sisällään? Sitä ei voi viedä arkkuun, eikä se kulu. Ja jos se taivuttaa jonkun muun suupielet hymyyn, hienoa. Sellainen elämä kannattelee itseä ja muita. Sellaista haluaisi tarjota se ainoa oikea jumaluus, elämänvoima, joka on koko homman takana. Se, jota kannattaa kumartaa, ja johon tulen joka ikisessä kirjoituksessa palaamaan. Ehkä sille tulisi keksiä nimi.

Henkimaailman aavesärkyä

Kun haluaa paremmaksi fyysisesti tai henkisesti, lie pakko valita kipeä tie. Se sattuu.

Ruumiilliset harjoitukset tuovat euforisen olon, jos niitä tekee säännöllisesti. Mutta ne sattuvat. Terve sielu terveessä ruumiissa on taatusti faktaa. Fysiikastaan huolta pitävä jaksaa paremmin kaikkea rasitusta.

Mutta ei tänne ole tultu fyysisistä asioista läpisemään, vaikka psykofyysisiä kokonaisuuksia oltaisiinkin. Mentaalipuolella sattuu samalla tavalla. Kun puhutaan henkisestä kehityksestä siinä mielessä, että aivoissa alkaa syntyä omia ajatuksia, alkaa kivistää. Aivot haluavat tietoa henkisiltä foorumeilta, eri uskonkappaleista, myös psyykkiset kyvyt alkavat kiinnostaa. Tiedonjano kuivaa henkistä kurkkua. Uskomaton alkaakin tuntua varsin uskottavalta.

Kivistys muuttuu jomotukseksi. Miksi en tunne ketään, joka painisi näitten asioiden kanssa? Miksi minulle ei ole annettu aihetodisteita, jotain konkreettista hahmoa, joka voisi näistä minulle kertoa? Omakohtaisesti mieluiten? Miksi ymmärrys ja valaistus antavat odottaa? Tuskastuminen alkaa astua kuvioihin, ëikö valaistuminen voisi nyt jo tulla? Jossain on jotain, Buddhakin sen jo tiesi, mutta mitä se on ja liikuttaako se koskaan minua?

Särky täyttää päivät. Miksi se ei jo tule? Henkisen kasvun ensimmäisiä oireita on malttamaton halu ottaa vastaan kaikki heti. Tietenkään kukaan ei voi olla kypsä heti. Tiedonhaku ja asioiden pureskelu omalle ajatusmaailmalle sopivaksi kypsyttää hiljalleen. Sieltä se tulee, kun on sen aika. Sitten kun tietoisuuden sallitaan tulevan, Big Ol´ sallii.

Kaiken tämän keskellä, mielen myllerryksessä on hyvä muistaa, että tossujen on hyvä liikuttaa joskus maata. Sonia Choquett suosittaa maadoittamista, ettei leijuisi kokonaan [epä]todellisuudesta pois. Maadoittamiseen sopii hänen mukaansa hyvin liikunta tai muu arkinen touhu. Niin kevyitä ja korkeita sieluja emme vielä ole, etteikö maallisia velvollisuuksia tulisi täyttää. Siksi olemme täällä.

Tasapainon löytyessä kaikki on lopulta varmasti hyvin. Päivät täyttyvät hymyllä, itkunkin läpi. Riippumaton ajattelija jää odottamaan omaa osaansa. Sitä osaa jo odottaa ja ellei sitä tule, tyytyy sitten siihen. Niin lie tarkoitettu.

Kohtalo

Aikuisuuteen kasvava kolmikymppinen ihminen etsii jotain, mihin uskoa. Yleisesti tunnustetut näkemykset jumaluuksista tuntuvat liian valmiiksi pureskellulta ja uskonto sinänsä on vain tapa ohjailla suuria ihmisjoukkoja. Jos sitä alkaa tarkemmin miettiä, eikö se jo itsessään ole aika epäilyttävää? Maailman valtauskonnot - ehkä buddhalaisuutta lukuunottamatta - ovat juuri tätä huttua.

Omaa juttua ei tunnu löytyvän mistään. Onko olemassa joku joukko, joka uskoisi samoin kuin minä: Maailmankaikkeudessa on joku suurempi voima, kohtalonkaltainen, joka ohjaa meitä. Sattumaa ei ole olemassakaan, vaan kaikki on ennalta määrätty. Vastoinkäymiset tapahtuvat siksi, että niitten kautta mahdollistuisi jokin suurempi, tärkeämpi päämäärä. Toisaalta ne voisivat kasvattaa meitä jokaista, valmistaa tai kypsyttää tulevaa varten, jotta tulevaisuus olisi ylipäänsä mahdollista.

Rimpuilu, se on turhaa. Koska kaikki on jo ennalta määrätty, on turha rimpuilla vastaan. Toisaalta, jos joku haluaa yrittää, go ahead. Sekin on silloin määrätty ja päämäärään ei pääsisi taistelematta vastaan jotakin näennäistä vastaan, mikä kuitenkaan ei tule olemaan lopullinen päämäärä.

Kaiken fatalistisen hapatuksen päälle on kuitenkin todettava, että se ei ole ainoa oikea totuus. Ihmisellä on valinnanvapaus nyt ja aina. Voit tehdä millaisia valintoja ikinä haluat, eikä kukaan mahda sille mitään. Kannat kuitenkin vastuun valinnoistasi aivan itse. Sama pätee seurauksiin, huonoista ja hyvistä teoista seuraa aina jotakin, joskus ennalta tiedossa olevaa, mutta joskus täysin arvaamatonta. Ja se on aina parasta.

Kaikki. Tapahtuu. Syystä.

Pääsiäsen dilemma

"Äiti, onko tämä totta?"

Tulipahan nyt mieleeni jumaluuksista ja korkeimmista voimista. Kun lapsi katseli seurakunnan kerhossa näytelmää Jeesuksesta pääsiäisaikaan, heräsi kysymys. Aikuinen joutui hetkeksi pysähtymään. Vaikka ilmeinen vastaus onkin "ei", kuinka sen voi selittää lapselle vetämättä mattoa uskonnon opettajalta, suurelta ja kalliilta kirkkorakennukselta puhumattakaan papeista, joilla on niinkin tärkeä tehtävä kuin saattaa meidät viimeiselle matkalle?

Mutisin jotain ja totesin, että tämä on tosi vanha juttu, tarinat joskus vähän muuttuvat matkan varrella ja lopulta kukaan ei muista, miten se alunperin meni. Joskus varmaan on elänyt mies nimeltä Jeesus Nasaretilainen, mutta niin varmaan myös intialainen prinssi Sakyamuni, tai profeetta Zarathustra. Yskin vähän kouraani ja änkytin, että suurin osa maailman ihmisistä on päättänyt uskoa tähän tarinaan Jeesuksesta ja siitä, että hän olisi jonkun näkymättömän jumalan poika.

"Mutta miten puput ja noidat liittyvät Jeesukseen?" Stagella kärsittiin juuri silloin kovasti. Ollaanpa nyt hiljaa, etteivät näyttelijät häiriinny.