Löysin olotilaani kuvaavan tekstinpätkän en vähempää kuin Sartren Inhon alusta. Kuljen hänen jälkiään siihen saakka, kun hän alkaa kokea käsissään kuvotusta, eli ennen varsinaista tarinan alkua. Siihen yhtäläisyydet taitavat päättyä, ensilehdille.
Tunnistan itseni tavasta, jolla kertoja tarkkailee ympäristöä, unohtuu intensiivisesti seuraamaan tuntemattomien ihmisten toimia. Nykyisin sitä sanottaisiin stalkkaukseksi. Mies nauraa ääneen, kun tuntematon takaperin kävelevä nainen vilkuttaa lähteville tutuilleen, mutta kompastuu suoraan keltatakkisen neekerin käsivarsille. Molempien simultaaniyllätys kirvoittaa hörähdyksen sarkasmin marinoimasta hahmosta.
Sartren hahmo on ahdistunut, koska ei ymmärrä yllättävää muutosta joko ympäristössään tai itsessään. Muutostakaan hän ei osaa tarkemmin määritellä. Se on jotain, mikä saa epäilemään omaa mielenterveyttä, eteeristä ja abstraktia, mutta silti kovin todellista, koska koko tapa katsella maailmaa on yllättäen murtunut. Keskellä varmaa todellisuuden kalliota on rako, josta läikehtii jotain ennennäkemätöntä, tunnistamatonta ja pelottavaa. Joku painaa silmänsä koloon ja huokaa ihastuksesta, eikä enää koskaan onnekseen ole ennallaan. Toinen tunkee koloon savea, ettei tunnistamaton - eli vaarallinen - ilmiö pääsisi saastuttamaan turvallisuutta hänen ympärillään.
Rivit kuvaavat havainnoimista kovin tutulla tavalla. Valon heijastumia, värien ja muotojen estetiikkaa, ihmisruumiin liikeratoja, hajuja ja ääniä, mutta vahvasti tiedostaen ja läsnä ollen. Hahmo kokee huutomerkkimäistä korostuksen tunnetta, nämä havaitut ilmiöt ovat olennaisen tärkeitä, mutta miksi? Word.
Siinä missä kertoja kohtaa Inhon ja Kuvotuksen, minä kohtaan Ihastuksen ja Luottamuksen. Olisiko Pääjehu laittanut kirjan käteeni tätä pohdintaa varten, osoittamaan, että olen oikealla tiellä?
Tunnistan itseni tavasta, jolla kertoja tarkkailee ympäristöä, unohtuu intensiivisesti seuraamaan tuntemattomien ihmisten toimia. Nykyisin sitä sanottaisiin stalkkaukseksi. Mies nauraa ääneen, kun tuntematon takaperin kävelevä nainen vilkuttaa lähteville tutuilleen, mutta kompastuu suoraan keltatakkisen neekerin käsivarsille. Molempien simultaaniyllätys kirvoittaa hörähdyksen sarkasmin marinoimasta hahmosta.
Sartren hahmo on ahdistunut, koska ei ymmärrä yllättävää muutosta joko ympäristössään tai itsessään. Muutostakaan hän ei osaa tarkemmin määritellä. Se on jotain, mikä saa epäilemään omaa mielenterveyttä, eteeristä ja abstraktia, mutta silti kovin todellista, koska koko tapa katsella maailmaa on yllättäen murtunut. Keskellä varmaa todellisuuden kalliota on rako, josta läikehtii jotain ennennäkemätöntä, tunnistamatonta ja pelottavaa. Joku painaa silmänsä koloon ja huokaa ihastuksesta, eikä enää koskaan onnekseen ole ennallaan. Toinen tunkee koloon savea, ettei tunnistamaton - eli vaarallinen - ilmiö pääsisi saastuttamaan turvallisuutta hänen ympärillään.
Rivit kuvaavat havainnoimista kovin tutulla tavalla. Valon heijastumia, värien ja muotojen estetiikkaa, ihmisruumiin liikeratoja, hajuja ja ääniä, mutta vahvasti tiedostaen ja läsnä ollen. Hahmo kokee huutomerkkimäistä korostuksen tunnetta, nämä havaitut ilmiöt ovat olennaisen tärkeitä, mutta miksi? Word.
Siinä missä kertoja kohtaa Inhon ja Kuvotuksen, minä kohtaan Ihastuksen ja Luottamuksen. Olisiko Pääjehu laittanut kirjan käteeni tätä pohdintaa varten, osoittamaan, että olen oikealla tiellä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti