Typerehtimisistä ja typerehtimättömyyksistä

Kumpi ihminen on typerämpi, näköalattomaksi korkeasti koulutettu vai hanslankari täynnä maailmoja syleilevää tiedostamista? Tyhmä vai typerä, viisas vai älykäs, siinä on vissi ero.

Onko maailma moukaroinut lapsenmieliset avoimet ihmiset harmaiksi pukumiehiksi, joille numero merkitsee enemmän kuin adjektiivi, joilla laskutaito menee lukutaidon edelle? Onko tiede tuhonnut täysin avarakatseiset ihmiset, jotka leimataan lopulta new age-hörhöiksi? Joutuuko sateessa tanssiva joukko luomaan oman suomalaisen [huumeettoman?] Christianiansa, jossa saa ajatella miten haluaa ja jossa hymyillään ja nyökytellään erilaisille elämää ylläpitäville maailmankatsomuksille hyväksyvälla tavalla, ei tärkkikaulustavalla ylimielisesti virnuillen. Kaupungissa keskusteltaisiin rakentavasti ja otettaisiin ennakkoluulottomista näkemyksistä jokainen omaan onkeensa. Sitä sanotaan vuorovaikutteisuudeksi. Ehkä jossain murteessa myös kehitykseksi. 

Typerehtimistä on kysyä keskustelukumppanin ikää tai statusta voimassaolevassa yhteiskunnassa. Nämä kaikki on istutettu ihmiseen tällä hetkellä vallitsevien, ulkoapäin ohjattujen käsitysten mukaan. Kritiikitön, typerä ihmisparka on aivopesty toimimaan, niinkuin vallitsevan käsityksen mukaan tulee toimia olematta outo. 

Typerehtimätöntä on kysyä, olisiko kukaan ruohossa ringissä istuvista halukas saamaan reikihoitoa juuri sillä hetkellä tai minkävärisiä tunteita heillä on, bluussia ei lasketa, kun se on pukumiesten hyväksymä. Typerehtimätöntä on elää hetkessä ja mennä uimaan sillan alle työmatkalla, jos siihen on aikaa. Tukka märkänä ja pikkupöksyt taskussa voi mennä töihin, ellei satu olemaan missikisat iltapäivällä. Typerehtimätöntä on elää oikeasti ja olla aito. Typerehtimätöntä on olla vapaasti outo, sillä ketä se lopulta vahingoittaa, onnellinen outo ihminen? 

Jokainen voi alkaa elää haluamallaan tavalla vaikka heti, mutta jokaisen tulee kantaa vastuu siitä, miten se vaikuttaa muihin. Jos ei mitenkään, miksi pantata elämää sisällään? Sitä ei voi viedä arkkuun, eikä se kulu. Ja jos se taivuttaa jonkun muun suupielet hymyyn, hienoa. Sellainen elämä kannattelee itseä ja muita. Sellaista haluaisi tarjota se ainoa oikea jumaluus, elämänvoima, joka on koko homman takana. Se, jota kannattaa kumartaa, ja johon tulen joka ikisessä kirjoituksessa palaamaan. Ehkä sille tulisi keksiä nimi.