Muistot ja päänsisäinen maailma

Riippumaton Ajattelija keikkuu matossansa, talvi on tainnut tulla. Myrsky läpyttää maton reunoja, mutta antaa tulla vaan, jos samalla tulee lunta ja valoa. Pään sisäinen maailma on järkkynyt, tasapaino on kadonnut. Aivot ajattelevat nyt paljon menneitä, vanhoja tapahtumia ja vähän tuoreempiakin. Tämä kaikki johtuu siitä, että meneillään on prosessi uusien mieleen nauhoittamiseksi. Yhtäkaikki, mieleen nousevat menneen vuoden vahvat tunnetilat, joita tapahtumien kontekstissa voi mielessään helliä. Ne ovat muistoja.

Muistojen syntyminen on sähkökemiallinen tapahtuma, jossa hermopäätteissä hajoaa ja muodostuu proteiineja. Sinänsä aivotoiminta on kiehtovaa, mutta vielä kiehtovampaa on huomata henkipuoli. Mikä tahansa tapahtuma ei jää muistoksi. Muistijäljen ja muiston semanttinen ero on selkeä, mutta käytännössä niissä puhutaan samasta asiasta.

Muiston syntymistilanteeseen liittyy olennaisesti tunne. Asiat ja tapahtumat, joita muistelee jälkikäteen, sisältävät usein vahvasti tunnetta. Myös satunnaisen bussikatoksen mainoksen muistikuva saattaa olla jäänyt mieleen, koska bussi roiskautti vettä lahkeelle ja ärsytti.

Mikä tahansa tunnetila auttaa asiaa, voimakkaat tietysti enemmän. Viha ja roihuava rakkaus saavat tuoksut, ympäristön ja ihan vaan tunnetilan itsessään jäämään mieleen. Aika kuluttaa muistoa, haalistaa sävyjä ja tuo makuihin tunkkaisen sävähdyksen, kunnes ne koetaan uudelleen. Uudistunut ärsyke vahvistaa muistoa tai saa huomaamaan, miten objektiivinen se onkin ollut. Kokemukset ja ajan mittaan kerääntynyt tieto saattavat joko muuttaa muistoa, tai sitten paljastaa, miten tunnetilan ja havaintojen vääristämä se alunperinkin on ollut.

Muistot ovat ihmisen itsensä luomia valheita, subjektiivinen näkemys senhetkisestä tilanteesta. Mutta olkoon niin. Hetket ovat jo kerran lusittuja, mutta silti kullanarvoisia. Analyyttinen Ajattelijakin haluaa vaalia niitä. NE ovat omia, eikä kukaan muu voi kokea niitä samalla tavalla.

Turhauttava meditaatio

Joko nyt on sen aika? Riippumaton Ajattelija on tuhlannut - tai pikemminkin investoinut - runsaasti energiaansa ja aikaansa toisten ihmisten ja ajatusmuotojen tarkkailemiseen ja niistä edelleen syntyneiden ajatusten jatkojalostamiseen. Paljon asioita ja ajattelijoita tutkittuaan tulee ajatus, että ehkäpä pelkkä uteliaisuus ja muiden analyyttinen urkkiminen ei enää riitä. Olisiko aika tehdä omalle olevaisuudelleen jotakin? Tai olemattomuudelle, miten vain. Uskaltaisiko kokeilla meditaatiota?

Ajatuskin hirvittää. Miten lyhytjänteinen nykyihminen muka voisi pysäyttää itsensä tekemään harjoituksia, joissa ei tehdä mitään. Ei-minkään-tekeminen on ehkä vaikein asia ärsykkeitä pursuvassa maailmassa. Pysähtyminen on turhauttavaa ja inhottavaa, ellei siihen saa liittää ympäristön seuraamista ja itsensä ulkoistamista. Riippumaton Ajattelija nautiskelee taidosta rekisteröidä ympäristön ärsykkeitä ilmeisesti poikkeuksellisella tavalla. Aistihavainnot pommittavat harmaata ainetta kaikkialta, koko ajan. Joskus käsillä olevaan tehtävään keskittyminen on haasteellista, koska kaikkialta pursuu dataa maailmasta.

Puolilootukseen laittautuminen on jo yksistään vaikeaa. Ajatusten hätistäminen on vaikeaa ja ne palaavat väkisin kuin kärpäsparvi paskakasan ympärille. Kuinka se tehdään? Miksi sitä ei saavuta heti? Jos paras meditatiivinen tila, mihin Riippumaton Ajattelija voi päästä, on nukkumaanmeno, ei se ole kovin menestyksellistä. Väkinäinen juoksevan miehen näköisen om-merkin ajattelu ei auta.

Perille pääsy on kuulemma aikaa vaativa tapahtuma. Jos joku raukka yrittää oikaista ja heittää hälyajatukset parkkiin, on yritys tuomittu epäonnistumaan. Siihen saakka pitänee vain treenata. Ellei siitä tule stressi.

Karma ja ilmiasun arvokkuus

 Karman kiertokulku on kaikille tuttu. Tee hyvää, saa hyvää. Sama toisinpäin. Karma poistaa mieliasiani kohtalon olemasta, koska jokainen voi itse vaikuttaa tulevaansa omilla teoillaan. Olkoonkin, että tuloksista ei tietoisella tasolla pääse nauttimaan, koska ne ovat vastassa sitten joskus. Karma käsitetään vähän erilaisena buddhalaisuudessa, hindulaisuudessa ja jainalaisuudessa, mutta perusperiaate on samankaltainen. Melkein 1,3 miljardia ihmistä uskoo ajatukseen, joten ei se liene täysin väärässä, niinkuin tilastollisesti?

Karman mukaan määräytyy seuraavan elämän ilmenemismuoto, se voi olla onnekas ihminen, epäonninen ihminen tai jopa eläin. Uusi hahmo määräytyy sen mukaan, miten karmisesti arvokkaita tekoja ihminen on tehnyt. Minkä mukaan arvioidaan uuden hahmon arvokkuus?

Ihminen tai eläin. Se, miten kukakin arvioi hahmon arvokkuuden ei Ajattelijalle selvinnyt. Onko tulevan hahmon ulkomuodon ja ilmenemän arvokkuus määritelty edellisen sielun arvomaailman mukaan? Jos murhaajasta tulisi muurahainen, joka saisi pelätä koko ajan kuolemaa, se olisi ehkä karman idean mukaista. Toisaalta taas esim. länsimaissa uusi ilmenemä lehmänä ei olisi niin arvostettu kuin hindujen keskuudessa. Kuka määrää lopulta jälleensyntymään oikeuttavan arvon ja millä perusteella?

Karma is a bitch anyway.

Sieluntuttuus

Paljon kirjoitetaan sielunvaelluksesta, karmasta, jälleensyntymästä ja sielunkumppanuudesta. Ne kaikki ovat vivahteeltaan erilaisia asioita, joita Riippumaton Ajattelija nyt itselleen selventää. Syy näihin selviää omakohtaisista kokemuksista, ihan tuolta lopusta sitten.

Ajattelija mieluusti käyttää faktisia lähteitä, joihin wikipediaa ei voi lukea. Jostain on silti lähdettävä liikkeelle. Ainakaan linkki sinne ei katoa ikinä, vaan se uudelleenohjataan. Niitten pohjalta on sitten mukava muodostaa oma käsityksensä asioista, liittää omakohtaista kokemusta ja virutella kontekstia uuteen muotoon sellaiseksi, kuin itse haluaa.

Sielunvaellus ja karma lienevät melko samakantaisia juttuja. Sielu on irtain ja haahuilee erilaisissa hahmoissa ikuisuuden. Sen polku on ennalta arvaamaton. Kuitenkin sillä on kosminen sääntö, jonka mukaan se ei saa hypätä mihin hahmoon tahansa. Sen aiemmat teot vaikuttavat ja niiden arvokkuuden tai arvottomuuden mukaan määräytyy uusi olevaisuus. Tähän liittyy arvodilemma, mutta sitä aion käsitellä tuonnempana.

Jälleensyntymä on sitä miltä kuulostaakin. Hindulaisen ja buddhalaisen näkemyksen ero liittyy sieluun ja sen olevaisuuteen, mutta Ajattelija on genderblender ja yhdistää (lue: sotkee) sujuvasti aatteiden kulmakiviä. Ajattelija haluaa ajatella, että sielu on olemassa ja se on filosofiankin tuntema tietoisuus ihmisyydestä. Sanokoon kaikenmaailman lihavat nauravat miehet mitä tahansa, vaikka muuten ovatkin ah, niin kovin oikeassa.

Nyt kun käsitteet on mytistelty palloksi ja ne ovat juuri ja juuri pelastuneet pompahtamalla peltisankon reunasta takaisin lattialle, nousee käsittelyyn sielunkumppanuus. Viittausta ei tule, koska ei ole faktista informaatiota, mihin viitata. No, niin faktaa kuin sielusta nyt voi olla.

Sielunkumppani tulee tutuksi heti tai vasta myöhemmin, kun välisermi siirtyy ja tulee hätkähdyttävä tajuaminen. Miten en ole nähnyt tuota ihmistä tällä tasolla ennen? Toisaalta kun ensimmäisen kerran pääsee jyvälle suuremmasta totuudesta, henki-ihmisiä alkaa tupsahdella joka paikasta. Niitä tapaa työpaikoilla, ystäväpiirin kokoontumisissa, harrastuksissa, ravintoloissa. Kaikkia ei voi lukea sielunkumppaniksi, ehkä henkiystäviksi korkeintaan. Kuitenkin tieto siitä, miten toinen tajuaa suuremman suunnitelman samalla tavalla, saa aikaan yhteyden, joka tuntuu joka kerta vahvalta.

Sitten on ilmiö ihmisen fyysisen kehon muistista, joka notkauttaa riippumattoa oudosti. Onko sielu jakautunut tietoiseen ja tiedostamattomaan osaan? Onko sielulla olemassa tietoinen osa, joka tiedostaa hengen tasolla, että kahden ihmisen ajatusmaailmat kohtavat. Toinen, tiedostamaton puoli toimii kehon muistina. Alustuksena voi sanoa, että Riippumaton Ajattelija on koskematon. Hän ei pidä vieraiden ihmisten koskettamisesta ja pitää muuria korkealla. Sivulliselle ei tule edes mielitekoa koskettaa, halata tai taputtaa olkapäälle, koska niin ei vain voi tehdä. Kun kuitenkin jostain putkahtaa ihminen, joka saa luvan rikkoa rajat, tuntuukin oudosti sille, että keho muistaa sen ihmisen ja päästää läpi. Aivot, sielu, mieli, mikä se nyt onkaan, eivät tunne ihmistä ja tuntosarvet tutkailevat vielä, mutta iho tunnistaa jo. Kuin keho morjenstaisi toista: "missäs te olette olleet niitten aivojenne kanssa? Olenkin jo odotellut." Tuttavallisesti ja voi jatkaa mihin ikinä joskus on jäätykin, toisessa ajassa ja paikassa.

Toinen juttu on se, jos aivot ja ruumis tekevät yhteistyötä, mutta vain puolet? Onko fraasi kehojen muistista paikkaansa pitävä? Aivojen sympatia nyt on vanha juttu, mutta miksi maailmankaikkeus tarjoaisi tätä toista vaihtoehtoa? Mikä tarkoitus sellaisella olisi, jos sellaista siis ylipäänsä tapahtuisi?

Valinnanvapaus ja stressi

Ihmisen valinnanvapaus on hämmästyttävä asia. Kohtalon näkökulmasta asia on kaksipiippuinen. Vaikuttavatko valintamme kohtalon kulkuun vai onko kohtalo jo määrännyt, että valitsemme ennalta määrätyt asiat? Tuottaako tämä stressiä vai elämän hurmiota?

Valinnanvapaus tuo myös vastuuta. Valintojen kanssa on sitten elettävä, vaikka mikä tulisi. Toki voi jossitella ja katuakin, mutta siitä ei ole mitään hyötyä kenellekään. Valitseminen voi olla vaikeaa ja siihen ei aina ole aikaa. Se, millä perusteella valinnan tekee, on ikuisuuskysymsy: järki vai tunne, ego vai intuitio. Riippumattoman Ajattelijan suosikkikaksikko, joilla on ikuinen viha-rakkaus -suhde.

Valinnanvaikeuteen liittyy myös asia nimeltä stressi. Joillekin riittää tieto, että olisi tulossa valinnan paikka, ja stressitaso kohoaa. Stressaava ihminen pohtii vaihtoehtoja ja elää jo tulevassa kuvittelemalla vaihtoehtojen huonot puolet. Stressialtis ihminen kuvittelee, mitä kauheuksia valinta tulee aiheuttamaan. Silloin ratkaisun tekeminen on mahdotonta. On vain lose-lose, voittaa ei voi. Samalla menee oikeus ja taito iloita elämästä.

Stressitön ihminen, joka luottaa tulevaisuuteen, ottaa toisen asenteen. Hän miettii, mitä kaikkea hienoa valinnoista voi koitua. Vastoinkäymisten edessä hän nöyrtyy ja päättää niitten koituvan lopulta parhaaksi itselleen. Hän ajattelee elämän kantavan.

Kuuluipa kumpaan ihmisen alalajiin tahansa, voi päättää olla katumatta. Energian tuhlaaminen johonkin, jota ei voi muuttaa, on pahinta mahdollista tyhjäkäyntiä vieläpä hyvinkin korkeilla kierroksilla. Jos pystyy ajattelemaan, että tulipa valittua jänskästi, mutta niin on tarkoitettu, pääsee helpommalla.

Lopulta asiat eivät koskaan, ikinä mene vituiksi, vaan niinkuin niiden pitää juuri nyt mennä. Ja jos tekee päätöksiä entistä enemmän tunteen, vaiston, sydämen perusteella, miksi kukakin haluaa sitä sanoa, voi paremmin ja todennäköisemmin tekee oikeat ratkaisut. Maailmankaikkeus puhuu intuition äänellä. Koeta, jos et usko.

Reikillä olo kohenee

Riippumaton Ajattelija tunnustaa käyttävänsä reikiä. Mieluiten hän käyttää reikiä toisten energioitten täydentämiseen, mutta samalla imee virrasta omat energiatasonsa kuntoon. Nyt harjoittaminen on jäänyt vähemmälle, mutta vakavoituu kummasti taas, kun seuraavalla viikolla talouteen tulee paremmat välineet aka. ergonomisempi pöytä opin harjoittamiseksi.

Sinänsä reiki ei sovi Riippumattoman Ajattelijan habitukseen. Analyyttisesti ajatteleva mieli hyväksyy energiateorian hämmentävällä helposti, ilman minkäänlaista pitävää tieteellistä näyttöä. Syy tähän on se, että sen voi tuntea. Energian virtauksen ja ritisevän sihinän tuntevat sekä hoitaja että hoidettava. Kämmenien tuntuva kuumeneminen tai hoidettavan ihon kuumentuminen ovat fyysisesti tuntuvia tiloja. Faktaa ja tuntematonta tai tunnetta voi sekoittaa maailman siitä järkkymättä. Ajattelija pitää energiateoriaa varteenotettavana totuutenaan.

Taas oli ajatus hairahtua, mutta ei karannut täysin. Riippumatto kerää ikävästi vettä marraskuun sadekeleillä ja mieliala painuu pakkasen puolelle. Epämukava olo täyttää kehon, kallo on kutistunut aivojen ympärille ja rintakehää puristaa ahdistus. Mitä tämä on? Miksi nyt tyytymättömyys kaihertaa ja pahoinvointi kaivelee käytäviä sielun syvyyksiin?

Syytä ei ole, mutta vaikuttava tekijä on mahdollinen. Ajattelija ei ole käynnistänyt reiki-generaattoria aikoihin. Hän ei ole hoitanut muita, ja ennenkaikkea, ei edes itseään. Omien energioiden tasapainottaminen on jäänyt kokonaan. Sitä on seuraavaksi koetettava. Heti.

Ongelma on se, että elämä on lyhyt. Kovin kovin lyhyt. Riippumattoman Ajattelijan työkalu luo mielikuvan, jossa mattto heiluu leppoisassa kesätuulessa ja Ajattelija antaa tuulen heiluttaa hiuksiaan pilviä katsellessaan. Todellisuus on toinen. Lyhyt elämä painostaa nukkumaan mahdollisimman vähän ja elämään joka hetki. Illalla kun olisi itsehoidon aika, Ajattelija antaa energian rätistä itseensä hetken ja nukuttaa itsensä.

Mutta ehkä vielä tulee ilta, jolloin uni ei voita.

Reiki = onnellisuus?

Riippumaton Ajattelija löytää elämänkaareltaan yhden hetken, jolloin kaikki muuttui. Elämäntie oli suuntaamassa muutenkin koko ajan kohti onnellisuutta, mutta kun jostain tuli ajatus reiki-kurssista, onnellisuus täydentyi.

Ideat tulevat jostain suuremmista voimista, aikana jolloin niitten toteutuminen on mahdollista ja tulokset hedelmällisiä. Ajattelijan motto sopii tähänkin, kaikki tapahtuu syystä juuri niinkuin on tarkoitettukin. Luotto siihen kannattelee, mutta eipä nyt hairahduta.

Ajattelijan käymän ja Suomessa suositun reiki-linjan kehitti Mikao Usui. Hän antoi elämänohjeet, joiden avulla Ajattelija uskoo kaikkien pääsevän onnellisuuteen kiinni. Sekin tapahtuu vasta kun on sen aika ja ihminen aidosti siihen kykenee.

1. Juuri tänään älä vihastu
2. Juuri tänään älä ole huolissasi
3. Juuri tänään ole kiitollinen
4. Juuri tänään tee työsi tunnollisesti
5. Juuri tänään ole ystävällinen muille

Näin helppoa se on. Tarjoapa tätä listaa ihmiselle, joka on katkera, eikä vielä kypsä muutokselle. Hän syöttää sen sinulle. Tiedä sitten, onko reiki-viritysten mukana tullut valmius ottaa onnellisuus vastaan vai onko harjoittaminen tasoittanut chackroja niin, että onnellisuus on päässyt kuvioihin. 

Nyt kuitenkin Ajattelijalla on - harmaisiin viime päiviin saakka - ollut outo kyky muuttua kiinnostuneeksi vastoinkäymisten kohdalla. Itsesäälissä rypemisen sijaan Ajattelija terästäytyy ja alkaa katsella ympärilleen, mitä parempaa on tulossa? Miksi tämän vastoinkäymisen annettiin tulla tielle, koska siitähän aina seuraa vain parempaa? Ja yleensä jälkikäteen huomaakin, että pienet vastoinkäymiset ovat kuin tuuppaus flipperin kylkeen, ne raksauttavat palaset kohdalleen ja lopputulos on suunniteltua parempi tai muulla tapaa välttämätön. Mikaon ohjeita noudattamalla saa kosmisesti optimoidun lopputuloksen. 

Trust me. Näin se vain on.

Joku muu omistaa ajatukseni!?

Riippumaton Ajattelija miettii. Tavallisessa elämässä on helppo ajatella ajatuksia, jotka joku muu on istuttanut Ajattelijan päähän. Aivopesu tapahtuu helposti arjen melskeessä. Ajattelija haluaa olla riippumaton. Hän haluaa uskotella itselleen, että nämä aivot, rasvaista valkoista ja harmaata massaa oleva elin, ajattelevat vain omia ajatuksia. Paikoin kriittinen maailmankatsomus on paikoin hyvinkin salliva, missä ja milloin, sen päättävät aivot itse.

Toisin kuitenkin käy. Jatkuva lähdekritiikki arjessa on uuvuttavaa. Jotkut ihmiset ovat siinä asemassa, että heille antaa luvan istuttaa ajatuksia päähän ja sulattaa ne juuri siinä muodossa, missä ne on aivopoimujen väliin kaadettu. Sitä sanotaan Totuudeksi.

Totuus tulee valmiiksi pureskeltuna. Sen toimittaja on asemassa, jonka myös Riippumaton Ajattelija hyväksyy. Se ei yleensä tarkoita yhteiskunnallista asemaa,  vaan luottamusta, joka on kehittynyt kahden ihmisen välillä. Toinen vaihtoehto on analyyttinen, tieteellisesti paikkansapitävä ajatus, jonka sisältöä ei tarvitse arvioida uudelleen.

Satunnaisesti Ajattelija hätkähtää päiväuniltaan ja tajuaa, että on hyväksynyt jonkin "yleisesti" hyväksytyn ajatuksen. Se järkyttää metafyysistä tasapainoa ja saa ajattelemaan: Kuinka suuri osa ajatuksista on toisten omaisuutta? Osaako yksilö ajatella ollenkaan itse omilla aivoillaan? Kun ajatus kerää ympärilleen rippeitä uusista mietteistä, alkaa punoutua uudenlainen kudos. Entistiä suurempi matto muodostaa omia kuvioitaan ja langat solmiutuvat satunnaisella tavalla, kunnes uusi kokonaisuus, oivallus, muodostuu. Oivallukseen vaikuttaa se, minkävärisiä kuteita sekaan heitetään, sävy ja paksuus voi olla mitä vain. Mutta mistä ne tulevat? Kokemuspohjalta, muiden asenteista, aistihavainnoista, kaikesta ympäristöstä?

Lopulta se, mitä saamme kokea ja millaisessa ympäristössä meidän annetaan kehittyä, on Kohtalon sanelemaa. Se on ainoa asia, mikä on totta. Se on Totuus.

Maskuliini ja feminiini

Länsimaisessa yhteiskunnassa meillä on merkilliset ihanteet sukupuolisuuden suhteen: koko ajan puhutaan tasa-arvosta, mutta samalla kaksinaismoralismi kukoistaa. Elämme vahvasti maskuliinisuutta ihannoivassa maailmassa,. jossa kuitenkin yritetään välillä kuuluttaa tasa-arvon ja emansipaation sanomaa. Tasa-arvo itsessään on kääntynyt päälaelleen; kukaan ei pidä miesten puolta. Missä on miesasiamies?

Mutta ennenkuin menee kokonaan politiikaksi hiljaisessa alkutalven yössä keinahteleminen, pitää palata takaisin henkimaailman asioihin. Henkisyys on vahvasti feminiininen piirre. Ajattelepa koko konseptia hyvyydestä, rakkaudesta, parantamisesta, sitähän se on, naisellisia substantiiveja. Toisaalta, jos asiaa syvemmin ajattelee, tulee vastaan shamanismi. Mielikuvat ovat  henkien kutsumista, intiaanipäällikkö puhumassa rajan yli, tekemässä poppamiehen taikoja, tiipii täynnä miehiä.

Naisellisten piirteiden osoittaminen on outoutta, kummallisuutta ja - totta puhuen aika pelottavaa. Sitä vieroksuvat eritoten ne miehet, jotka mielellään tunkeutuvat maskuliinisen miehen roolilaatikkoon. Mutta ajattelepa naisia, joille laitetaan eteen komea ja älykäs, mutta herkkä mies. Hämmennyksissä ovat heti, kun rooliodotus ei täyty. Jos mies itkee, se on liikaa. Sitä ei pysty käsittelemään.

Riippumaton Ajattelija häiriintyi tästä niin kovin, että päätyi puheille shamaanioppilaan kanssa. Mies paljasti, että shamanismiin liittyy voimakkaasti feminiininen puoli kaikkine toteemieläimineen. Oh my. Harhaluulot oli hyvä kumota. Ehkä tämä ajatus maskuliinisuudesta onkin istutettu Ajattelijan päähän. Luultavammin tässä ei ole ajateltu ollenkaan, vaan todettu, että ahavoitunut paksunahkainen miesintiaani on maskuliinisuuden ruumiillistuma.

Naisen maskuliinisuus taas on jossain määrin suotava ominaisuus. Hersyvän ronski huumorintaju ihastuttaa, mutta olemuksen pitää muuten olla feminiininen. Ja jos on reilu jätkä, se on hyvä. Miksi nainen ei saa ajatella tippaleivällään? Miksi se, että naisen pinna palaa lopulta kommunikoinnin puutteeseen, tulee aina miehelle yllätyksenä? Onko naisen murjottaminen kuitattavissa olankohautuksella, eikö mies ajattele, miksi se käyttäytyy niinkuin käyttäytyy? Tämä naisen aivopuoli ja tunne-elämä otetaan pakollisena pahana, eikä se ole varsinaisesti vahvuus kenellekään.

Miksi näin? Siksi, että näkökulma koko kulttuurissa on miehinen. Edes naiset eivät osaa suhtautua keskenään feminiinisyyteensä. Kunpa vain tunne-elämiselle ja intuitiolle annettaisiin suurempi painoarvo, mahdollisuus käyttää näitä ominaisuuksia avoimemmin ja annettaisiin lupa tyrkätä järki pois. Kaikilla olisi parempi olla muiden ja itsensä kanssa.

Voi meitä. Tätä menoa naiseus ja naisellisuus - mitä ikinä se tarkoittaakaan - on ajan oloon taas entiseen tapaan pitkä miinus.

Keskiaika - tervetuloa.