Inehmoisen elämä on yhtä rooliodotusta. Ollaan vanhempia, ystäviä, lapsia, kollegoita. Sen mukaan sitten käyttäydytään, mikä milloinkin tilanteeseen sopii. Sitä sanotaan sovinnaisuudeksi.
Jos joku ei täytä rooliodotusta, häntä katsotaan huvittuneena, säälien tai ärtyneesti, riippuen rikkomuksen laadusta. Polyamoristi hippiäiti on lapselleen varmasti ainoa oikea äiti, vaikka asuisikin kommuunissa. Länsimaisen sosiaalisen normiston mukaan se on kuitenkin epäilyttävää, eikä sovi altruistisen äitikuvan kehykseen. Äiti täyttää silti lapsen rooliodotuksen, kun ei lapselle ole muunlaista syötetty.
Äidin, ystävän ja parisuhteen olemuksien lokerot ovat valtavirran määrittelemiä. Jos jokin asia on epätyypillinen, on kiireesti etsittävä sopiva osasto, mihin ihminen on sovitettava. Erilaisuudessaan yksinäiset yksilöt eivät suostu vetämään vapaasti heiluvia jäseniään sisään, eikä näin ollen sopivan muotoista aukkoa ole elämän muotolaatikossa olemassakaan. Muun maailman määrittely-yritys on tuomittu epäonnistumaan.
Lokero luo myös turvallisuutta. Kun tietää, millainen on muiden mielestä ja ennen kaikkea tunnistaa sosiaalisten roolien sanattomasti sovitut odotukset, voi halutessaan täyttää ne. Kameleontin lailla voi saman viikon aikana pitää lasten retkiä, vetää hillittömät koomat reiveissä, harjoittaa hillitysti sossun tädin työtä ja suudella hiljaa huokaisten toista samanlaista muuntautujanaista.
Tärkeintä lopulta on, että säilyttää oman totuutensa. Jos ei tunne itseään, on turvallista kulkea muiden viitoittamaa tietä. Silloin on hyväksytty. Kun vihdoin oppii tuntemaan, tietää olevansa turvassa, vaikka astuisi sivuunkin. Sooloilu käy vaaralliseksi vasta sitten, kun antaa jonkun muun johdattaa kapealle polulle. Sieltä ei osaa yksin takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti