Riippumaton Ajattelija miettii taas. Analyyttinen mieli on ristiriidassa sielunuskon kanssa, ja tällä kertaa se voittaa. Koska rakastuminen ja rakkaus ovat kerrassaan absurdeja ilmiöitä, ne luonnollisesti mietityttävät. Ikiaikainen mysteeri ei lakkaa kiehtomasta.
Ihminen - myös mies - on hormoneilla toimiva olento. Siinä missä hermoimpulssi kulkee sähkökanavaa pitkin, vastaava impulssi kulkee sisäeritystä pitkin. Ne ovat yhtä tärkeitä ja säätelevät toinen toistaan, mutta mitä hittoa ne saavat aikaan? Mitä tapahtuu rakastuvalle ihmisrauniolle?
Ensin elimistö menee stressitilaan. Kortisolituotanto kasvaa ja ihminen valpastuu, ruokahalu vähenee. Naiset tuplaavat testostronituotantonsa ja miehet puolittavat. Tavoitteena on mukautuvampi ja suhteen jatkumiseen sitoutuvampi ihminen. Endorfiinit jylläävät ja herättävät onnen tunteita, tuntemattomat kasvot viehättävät.
Lisämunuaisen ja sukurauhasten jälkeen aivot osallistuvat asiaan, mutta eivät niiltä tyypillisesti odotetulla tavalla. Ne alkavat erittää serotoniinia, joka saa aikaan läheisyyden ja hyvänolon tunteita, jopa euforiaa. Serotoniini ajaa nyt näitä ihmisiä suoraan toimintaan, koska evoluutio vaatii uutta elämää. Toisaalla aivoissa eritys kasvaa, mutta siellä, missä mantelitumake ohjaa tunnepitoista oppimista, se vähenee. Siksi hormoniensa orja ei opi koskaan virheistään, vaan ottaa aina uudelleen turpiinsa rakkausasioissa. Eikä voi asialle yhtään mitään.
Koska mahdollisesti syntyvä uusi ihminen tarvitsee luolassa selviytymiseen molemmat vanhemmat, seuraavaksi on tarkoituksenmukaista sitouttaa pariskunta, vaikka sitten hormonisidoksin.Aivot alkavat erittää dopamiinia, joka hävittää surun tunteet ja suodattaa kaiken kielteisen pois. Dopamiini on syynä joidenkin huumeiden mielihyvävaikutukseen. Dopamiinihuuruissa rakastumisen uhri katselee toista ihmistä ja pitää häntä täydellisenä. Hän ei huomaa rakkaansa puukotusarpea kasvoissa ja pitää ampumahaavan jättämää vammaa polvessa vain elämän jälkenä. Dopamiiniansa on viritetty.
Sitouttamisen viimeistelee oksitosiini, uhri kävelee loukkuun, joka läiskähtää kiinni. Kaikki arvostelukyky katoaa, motiiveja ei jakseta pohtia ja puolueellisuus kasvaa. Tiimitunne kasvaa ja antaa ihastukselle mahdollisuuden jatkua ja syvetä rakkaudeksi. Eritys vahvistaa luottamusta ja kiintymystä. Voilá, evoluutio teki sen taas.
Mutta se sielu. Onko näissä asioissa tilaa sielulle ollenkaan? Kevätaurinko paistaa Ajattelijan silmään, herättelee talven hillitsemää endorfiinintuotantoa lämmöllään. Riippumaton pohjasta tippuu sulavesipisaroita, toppapöksyt kastuvat. Ehkä sielu on syy, miksi nämä ihmiset toisensa alunperin huomaavat, eivätkä vain kävele toistensa ohi kadulla. Sitä pitää vielä pohtia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti