Ajattelija kohtasi asenteen, wanhan liiton ättityden. Se kohdistui häneen itseensä, mutta epäsuoran hankalasti. Tapa, jolla Ajattelijaa puhuteltiin oli happaman sarkastinen. Puhuja antoi ymmärtää, että Ajattelija ei ollut hänen ystävälleen sopivaa seuraa, muttei ilmaissut itseään niin suoraan, että siihen olisi pystynyt tarttumaan ja pyytämään selvennystä. Ilmaan jäi roikkumaan outo tunnelma, ehkä myös väärinkäsitys.
Riippumaton Ajattelija jäi sanattomaksi. Epämiellyttävät tunteet sekoittuivat keskenään ja hämmennys oli melkoinen. Koska Ajattelija haluaa olla kehittynyt sielu, hän ei tyytynyt tuntemaan oloaan huonoksi. Alkoi armoton kallonsisäinen analyysi. Miksi arvostelu tuntuu siltä, miltä se tuntuu? Miksi jonkun hyvänpäiväntuttavan hapan sivukommentti sai olon tuntumaan kurjalta? Ihmisen, joka todellisuudessa ei edes tunne Ajattelijaa ulkokuorta syvemmin?
Nyt puhutaan määritelmistä. Jos Ajattelija on jotakin oppinut, niin sen, ettei kukaan ole sitä, miltä näyttää. Ajattelija antaa ulospäin itsestään hyväntuulisen, hivenen lapsenmielisen vaikutelman. Hän viljelee mustaa huumoria ja nauraa usein kovaa ääneen. Hän toimii impulsiivisesti, eikä pelkää astua normirajojen yli. Todistettavasti hän pystyy tarvittaessa myös hivenen syvempään analyysiin ja motiivien pohtimiseen. Se puoli säilyy piilossa siihen saakka, kun on riittävän turvallista paljastaa villakoiran ydin.
Riippumaton Ajattelija onkin nyt järkyttynyt omista tuntemuksistaan. Vaikka tavallisesti hän onkin teflonia arvostelulle, miksi nyt terä sivalsi haavan hilpeän punapilkulliseen panssariin? On ulkoistamisen aika, Ajattelija saa nyt luvan istahtaa mattonsa viereen lootusasentoon ja katsella liikkumattomana roikkuvaa majaansa. "Mitenkähän Ajattelija tämän nyt ratkaisee?", miettii hän itsensä ulkopuolella.
Syyllinen lienee ego. Rivien väleissä on annettu ymmärtää, että Riippumaton Ajattelija ei ole riittävän hyvä ihminen viettääkseen aikaa jonkun toisen seurassa. Tämä mahdollisen väärinkäsityksen värittämä ajatus perustuu tietenkin kuvitelmaan siitä, että sanojen lausuja tuntee molemmat ihmiset, joita lauseissaan käsittelee, toisen paremmin kuin toisen. Arvostelu kohdistuu siihen Ajattelijaan, jonka arvostelija kuvittelee tuntevansa, ja niihin ominaisuuksiin, joiden kuvittelee olevan itse Ajattelija. Määritelmä kalskahtaa kuitenkin kiveen. Arvostelu kohdistui puhujan luomaan määritelmään Ajattelijasta, ei Ajattelijan itsensä omakuvaan. Toinen aspekti on se, että puhuja kuvittelee tietävänsä, mitä hänen ystäväsä seuraltaan [eli Ajattelijalta] tarvitsee. Jospa se onkin jotakin muuta, kuin kuvitella saattaisi?
Vajaavaisin tiedoin on vaikea saada selville totuutta. Alentuvasti Ajattelija naurahtaa ja toteaa, ettei liene syytä pahastua. Kuten todettu, jokaisella on sisäpuolellaan suojattu alue, jonka haluaa näyttää vain valikoiduille ihmisille. Kuka ei ole päässyt tutustumaan persoonaan todella hyvin, ei sitä aluetta tunne. Miksi siis pahastua jos joku ei pidä siitä kaistaleesta, jonka yksilö on päättänyt näyttää? Suurin osa, se olennaisin määritelmä, on kuitenkin piilossa sisällä. Ja jokainen saa itse päättää, kenelle sen näyttää ja milloin.
Sorry dude, your definition went all wrong. You don't no a shit about me. Joten no hard feelings. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti