Lahjoilla siunatut ovat kaappikansaa. Toiset huomaavat lahjansa aikaisin ja suhtautuvat niihin luontevasti. Niistä tulee elämänmittainen osa kokea ympäristöään. He ovat sinut asian kanssa ja pystyvät elämään asioiden ja olentojen kanssa, jotka he aistivat mukanaan. He eivät tarvitse ehkä muita rinnalleen. Lahjat ovat kuitenkin henkilökohtaisia ja he osaavat elää niiden kanssa.
Mutta voi heitä, jotka eivät ole käsittäneet vielä nuorina erikoislaatuisuuttaan. Heidän tulee aikuisiällään muuttaa koko maailmankatsomustaan ja hyväksyä asiat, joita heille aletaan nyt tarjoilemaan. Vuosikausien kehitys alkaa. He huomaavat huomanneensa pieniä asioita, mutta eivät ole luottaneet niihin. Vasta kun pienet asiat tapahtuvat, nämä parat toteavat, että minähän tiesin tämän.
Tätä kaikkea seuraa yksinäisyys. Kysymyksia pulppuaa määrättömästi. Kenelle voi puhua, kuka ymmärtää? Onko tämä vain mielikuvitusta, onko mielenterveys karkkoamassa lopullisesti? Epäilys hulluudesta nousee. Mikä on tämän kaiken tarkoitus, ketä nupullaan olevien lahjojen on tarkoitus hyödyttää? Voiko niihin luottaa vai ei? Mistä ne tulevat, mitä pitää tehdä? Onko tämä totta vai ei? Yksinäisyys kauhistuttaa.
Mutta toivoa on jos rohkeutta riittää. Matkan varrelle sattuu ihmisiä kun on sen aika. Heidän kanssaan tuntee heti yhteyden ja tietää, että he ovat paikalla lahjoja varten. Syntyy huojentuneita yksiköitä, ystäväpareja tai pieniä ryhmiä, joissa jaetaan kokemuksia ja tunnetaan lopultakin helpotusta, yhteenkuuluvuutta. Pieni, epätavallinen laatikko loytyy.
Nämä potentiaaliset, suuret tulevaisuuden tekijät supisevat hiljaa toisilleen ja liikkuvat arkielämässä kuin homot Kalliossa. Mutta he kuuluvat johonkin. Ja se on vasta alkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti