Ajattelijan elämä on muuttunut äärilaidasta toiseen lyhyessä ajassa. Ykkösvuosissa on käyty pilviä hipovilla huipuilla ja pohjasedimenttejä laahaavissa alhoissa. Samaan aikaan on keskitytty maalliseen elämään ja sen onniin ja ongelmiin. Tämä hiljaisuus on ollut tarpeellinen, koska sen aikana tuli ahdistus. Seuraavassa kirjoituksessa - jonka esipuhe tämä tuotos on - Ajattelija lisää tunnisteisiin uuden asiasanan: Auttaminen. Se olkoon hänen johtotähtensä jatkossa, mutta nyt sinne epätoivon alhoon.
Ahdistus tosiaankin tuli, voimalla vyöryen ja pyyhki kaiken hyvän ja toiveikkaan mennessään. Se jätti jälkeensä rakennuspalikoiden raakileita, kelluvaa roskaa ja rojua, mistä ei saisi enää tehtyä käyttökelpoista.
Mutta sitten myrsky oli ohi. Ei se ikuisuuksia kestä kenelläkään, koska se ei ole mahdollista. Se vie mukanaan vanhat rakenteet, jotka ovat liian huteria kestääkseen, mutta jättää ne, mitkä oikeasti on paalutettu syvälle sydämeen ja kestävään maaperään. Niitä rakenteita tulee hoitaa ja huoltaa, että ne kestäisivät seuraavankin myrskyn, ja sitä seuraavan. Ne tuskin romahtavat vähässä kummassa, jos jaksaa tarkastaa myrskyn jälkeen vauriot ja korjata ne.
Osa kevyemmistä hökkeleistä katoaa ahdistuksen ja epäonnen ulapalle. Ne olivat huteria eivätkä olisi kestäneet säitten kurmuutusta muutenkaan kauan. Ahdistuksen ansiosta kaikki rakennuspalikat pitää kerätä uudelleen. Viisas miettii nyt, miksi tämä myrsky vei nuo elämän rakennelmat mukanaan? Mitä osia pitää tehdä paremmin, että rakennelmat ovat paikallaan aaltojen ensi kerralla iskiessä?
Ja se, mikä on Riippumattomalle Ajattelijalle tärkein kysymys: Kuinka voin auttaa naapureita rakentamaan omansa uudelleen? Ensin minun on rakennettava omani ja tehtävä sille niin hyvä perusta, ettei mikään maailman myrsky voi sitä tuhota. Ne perustukset ovat Minä Itse. Vasta sen jälkeen voin auttaa muita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti